70. Gojira - The Art of Dying
The Way of All Flesh – 2008 – Ranska
 |
| ©thequietus.com |
| NIMI | Toomio | Tero |
| SOITTO/LAULU | 2 | 1 |
| SÄVELLYS/SOVITUS | 2 | 2 |
| LYRIIKAT | 1 | 2 |
| TUNNELMA/MEININKI | 2 | 2 |
| LEGENDAARISUUS | 2 | 0 |
| YHT | 9 | 7 |
Tutustumisalbumi: Gojira - The Way of All Flesh
Toomio
Näin joulun aikaan sopii tämäkin kappale kummasti tunnelmaan. Eipä toki kaikille, mutta esimerkiksi meidän bändi pitää vuoden ainoat treenit yleensä joulun ja loppiaisen välissä. Pari-kolme vuotta sitten tuli vastaan Gojiran The Art of Dying seuraavalla tavalla:
Bänditreeneissä on ollut monen vuoden ajan musiikkitietovisa. Koska olen sen itse tehnyt varmaan viimeisen kolme vuotta, niin Pete lupasi pitää sellaisen kännykkäänsä ladatusta musiikista. Silloin alkoi tämä maaninen nakutus. Muistaakseni kappale oli Peten puhelimen soittoäänenäkin jonkun aikaa.
Nakutus on hypnotisoiva. En osaa itse tuota rytmitystä. Jokin siinä tuo mieleen Sepulturan ja jokin ihan syystä Steve Reichin Drumming-teoksen. (Kannattaa käydä katsomassa, jos siihen on mahdollisuus). Yleensähän tällainen death on hyvin geneeristä, mutta Ranskan pojat tekevät jotain toisin. Niin kuin ranskalaisilla on muutenkin tapana.
Osia on monta ja nakutuksen jälkeinen myllytys pistää miettimään, onko kappale sittenkään niin hyvä. Se tosin alkaa hyvinkin samoin teemoin kuin erään Autereen paras biisi. Loppua kohti päästään viimein sellaisiin harmonioihin ja tunnelmariffeihin, että alun raaka kyntäminen unohtuu.
Sanoituksissa otetaan kantaa ja varmaan itsekin pelätään nykyisen elämäntyylin rappeuttavaa tyhjänpäiväisyyttä. Duplantier on hyvin selvästi artikuloiva örisijä. Se tekee bändistä vakavamminotettavan. Jollain lailla päämäärätietoisen.
Gojiran kappaleissa on kolkko tunnelma. Niissä ollaan silti tekemisissä orgaanisen materiaalin kanssa. Sellaista hetkeen sopivaa lumetonta joulukuun kynnöspeltoa; sieltä täältä jäässä, jostain sulaa, raskasta, tummaa massaa.
Legendaarista tässä on Petrin kännykkävisa. Mökki of Hell, ulko-oven vieressä oleva villasukkakori ja "sauna, joka pysyy siellä".
Tero Pyylampi (Klikkaa nimeä!)
Gojira on eräs niistä bändeistä, jonka tuotannon olen joka ainoa kerta onnistunut suvereenisti ohittamaan, vaikka lähes kaikki kuulemani kappaleet ovatkin olleet suhteellisen onnistuneita vetoja. The Art of Dying ei tee tähän pohjustukseen poikkeusta. Ensivaikutelmaltaan tuotos on mainio mutta vaikka biisi päätyykin allekirjoittaneen vakiosoittolistalle en usko sitä kovin aktiivisesti kuuntelevani. Kenties siksi, että kappaleen kuuntelu vaatii jatkuvaa huomiota.
Kuolemisen taiteessa on sisältöä vaikka kuinka. Alun ambienssi ja loistavankuuloinen nakuttelu lupaa kuuntelijalleen jotakin massiivista. Kasvaakin nätisti loppua kohden, vaikka vähän kliseisesti taukoaakin ennen tykityksen alkua. Mutta voi pojat mikä soundi tunnelman rakentamisen jälkeen paljastuu. Kitarat eivät sinänsä tarjoa mitään mullistavaa biisin missäään vaiheessa, mutta rumpujen rytmiikkaa yrittää jatkuvasti plokailla pöydän reunaa vasten. Koko biisin äänimaailma on erittäin onnistunut. Kerrankin teos, josta löytyy tunnelmaa ja meininkiä arvostelukriteerien mukaisesti samasta paketista.
Vokaalit sisältävät tasapaksua örinää, mutta etikettivirheenomaisesti sanoituksista saa jopa kertakuuntelulla selvää. Varsin miehekästä rääkymistä. Olisin kuitenkin odottanut aavistuksen nopeatempoisempaa lausuntaa koko biisille. Lyriikat myös jollakin perverssillä tavalla sopivat biisiin kuin nenä päähän, vaikka yleensä boikotoinkin vastaavia masentelusanoituksia. Kokonaisuus on kuitenkin niin toimiva, että ei paremmalla väliä. On erittäin mielenkiintoista yrittää tulkita minkälaisessa mielentilassa sanoitukset, biisi ja ilmeisesti myös koko levy on toteutettu.
Yllätyin itsekin, mutta tämä osui ja upposi. Kuulostaa kerta toisensa jälkeen paremmalta. Jospa vihdoin perehtyisin myös firman muuhun tuotantoon.
Toomio vastaa
"Katohan. Olisin jotenkin olettanut, että jos Tero olisi isäänsä tullut, niin tämä todennäköisesti olisi ollut "aivan persiistä." Ehkä äitinsä kuitenkin on niin vapaamielinen ja antanut sitten geenin tällaisenkin kuunteluun.
Itselläni oli sama vika monta vuotta. Tykkäsin oikeastaan kaikista bändin biiseistä, mitkä olin kuullut, mutta varsinaisesti aloin bändiä kuuntelemaan vasta vuosi sitten. Se kyllä kannattaa."
Tutustumisalbumi: Global Illusion - Catch the Horizon (saa vaan tilaamalla!)
Näin joulun aikaan sopii tämäkin kappale kummasti tunnelmaan. Eipä toki kaikille, mutta esimerkiksi meidän bändi pitää vuoden ainoat treenit yleensä joulun ja loppiaisen välissä. Pari-kolme vuotta sitten tuli vastaan Gojiran The Art of Dying seuraavalla tavalla:
Bänditreeneissä on ollut monen vuoden ajan musiikkitietovisa. Koska olen sen itse tehnyt varmaan viimeisen kolme vuotta, niin Pete lupasi pitää sellaisen kännykkäänsä ladatusta musiikista. Silloin alkoi tämä maaninen nakutus. Muistaakseni kappale oli Peten puhelimen soittoäänenäkin jonkun aikaa.
Nakutus on hypnotisoiva. En osaa itse tuota rytmitystä. Jokin siinä tuo mieleen Sepulturan ja jokin ihan syystä Steve Reichin Drumming-teoksen. (Kannattaa käydä katsomassa, jos siihen on mahdollisuus). Yleensähän tällainen death on hyvin geneeristä, mutta Ranskan pojat tekevät jotain toisin. Niin kuin ranskalaisilla on muutenkin tapana.
Osia on monta ja nakutuksen jälkeinen myllytys pistää miettimään, onko kappale sittenkään niin hyvä. Se tosin alkaa hyvinkin samoin teemoin kuin erään Autereen paras biisi. Loppua kohti päästään viimein sellaisiin harmonioihin ja tunnelmariffeihin, että alun raaka kyntäminen unohtuu.
Sanoituksissa otetaan kantaa ja varmaan itsekin pelätään nykyisen elämäntyylin rappeuttavaa tyhjänpäiväisyyttä. Duplantier on hyvin selvästi artikuloiva örisijä. Se tekee bändistä vakavamminotettavan. Jollain lailla päämäärätietoisen.
Gojiran kappaleissa on kolkko tunnelma. Niissä ollaan silti tekemisissä orgaanisen materiaalin kanssa. Sellaista hetkeen sopivaa lumetonta joulukuun kynnöspeltoa; sieltä täältä jäässä, jostain sulaa, raskasta, tummaa massaa.
Legendaarista tässä on Petrin kännykkävisa. Mökki of Hell, ulko-oven vieressä oleva villasukkakori ja "sauna, joka pysyy siellä".
Tero Pyylampi (Klikkaa nimeä!)
Gojira on eräs niistä bändeistä, jonka tuotannon olen joka ainoa kerta onnistunut suvereenisti ohittamaan, vaikka lähes kaikki kuulemani kappaleet ovatkin olleet suhteellisen onnistuneita vetoja. The Art of Dying ei tee tähän pohjustukseen poikkeusta. Ensivaikutelmaltaan tuotos on mainio mutta vaikka biisi päätyykin allekirjoittaneen vakiosoittolistalle en usko sitä kovin aktiivisesti kuuntelevani. Kenties siksi, että kappaleen kuuntelu vaatii jatkuvaa huomiota.
Kuolemisen taiteessa on sisältöä vaikka kuinka. Alun ambienssi ja loistavankuuloinen nakuttelu lupaa kuuntelijalleen jotakin massiivista. Kasvaakin nätisti loppua kohden, vaikka vähän kliseisesti taukoaakin ennen tykityksen alkua. Mutta voi pojat mikä soundi tunnelman rakentamisen jälkeen paljastuu. Kitarat eivät sinänsä tarjoa mitään mullistavaa biisin missäään vaiheessa, mutta rumpujen rytmiikkaa yrittää jatkuvasti plokailla pöydän reunaa vasten. Koko biisin äänimaailma on erittäin onnistunut. Kerrankin teos, josta löytyy tunnelmaa ja meininkiä arvostelukriteerien mukaisesti samasta paketista.
Vokaalit sisältävät tasapaksua örinää, mutta etikettivirheenomaisesti sanoituksista saa jopa kertakuuntelulla selvää. Varsin miehekästä rääkymistä. Olisin kuitenkin odottanut aavistuksen nopeatempoisempaa lausuntaa koko biisille. Lyriikat myös jollakin perverssillä tavalla sopivat biisiin kuin nenä päähän, vaikka yleensä boikotoinkin vastaavia masentelusanoituksia. Kokonaisuus on kuitenkin niin toimiva, että ei paremmalla väliä. On erittäin mielenkiintoista yrittää tulkita minkälaisessa mielentilassa sanoitukset, biisi ja ilmeisesti myös koko levy on toteutettu.
Yllätyin itsekin, mutta tämä osui ja upposi. Kuulostaa kerta toisensa jälkeen paremmalta. Jospa vihdoin perehtyisin myös firman muuhun tuotantoon.
Toomio vastaa
"Katohan. Olisin jotenkin olettanut, että jos Tero olisi isäänsä tullut, niin tämä todennäköisesti olisi ollut "aivan persiistä." Ehkä äitinsä kuitenkin on niin vapaamielinen ja antanut sitten geenin tällaisenkin kuunteluun.
Itselläni oli sama vika monta vuotta. Tykkäsin oikeastaan kaikista bändin biiseistä, mitkä olin kuullut, mutta varsinaisesti aloin bändiä kuuntelemaan vasta vuosi sitten. Se kyllä kannattaa."
69. Global Illusion
Catch The Horizon(demo) - 2003 – Suomi
 |
| ©globalillusion |
| NIMI | Toomio | Tero |
| SOITTO/LAULU | 2 | 1 |
| SÄVELLYS/SOVITUS | 3 | 1 |
| LYRIIKAT | 0 | 0 |
| TUNNELMA/MEININKI | 2 | 2 |
| LEGENDAARISUUS | 2 | 1 |
| YHT | 9 | 5 |
Tutustumisalbumi: Global Illusion - Catch the Horizon (saa vaan tilaamalla!)
Toomio
Tero Pyylampi (Klikkaa nimeä!)
Global Illusion! Progebändi Pohjanmaan lakeuksien syövereistä! Allekirjoittanut olisi jopa kylmiltään muistanut ulkoa kaksi Global Illusionin biisiä nimeltä: Titanum & Engraving. Minkähän ihmeen takia ovat edes jääneet mieleen...? Hassua, että ruodittavaa biisiä ei samaiselta levyltä löytynyt. Ilmeisesti en siis omistakaan koko GI:n tuotantoa. Legendaarisuudesta joka tapauksessa vähintään piste.
Suhteellisen rohkea veto lukea oman poppoon tuotoksia mukaan sadan kaikkien aikojen parhaan biisin joukkoon, vaikka olihan tämä jotenkin arvattavissa. Pitäähän tuotoksistaan olla toki ylpeä, ja onhan tämä nyt varsin onnistunut veto kotikutoisen bändin työstämäksi, mutta missä itsekritiikki? Mitään maailmaa mullistavaa tämä teos ei tarjoa.
Tämä ilmeisesti introksi tarkoitettu instrumentaali sisältää kuitenkin paljon sellaisia elementtejä, mistä pidän. Sopivassa määrin käytetty ambienttisia ääniä, synat toimivat, yhteensoitto pelaa suurimmaksi osin, parhaimmillaan jopa mieleenpainuvia melodioita ja erityisesti alun ärtsy kitarointi loistavan rytmiikan tukemana kolahtaa meikäläiseen. Myös rumpali hoitaa loistavasti tonttinsa, mutta ikävästi rumpujen miksaus on jäänyt vähän vaisuksi. Eräänlainen töksähdys lopun hitaampaan osioon siirryttäessä särähtää myös joka kuuntelukerralla enemmän ja enemmän korvaan.
Nimestään huolimatta tämä biisi tuo mieleeni talvisen vuoriston aavikon sijaan. Atacama myös kertoo kuuntelijalleen tarinan. Tarina kuitenkin lässähtää lineaarisesti loppua kohti. Vaikka alku onkin varsin mieleenpainuva ja onnistunut, lopussa tulee eräänlainen kesken jääneen elokuvan fiilis, jonka jatko-osaa joutuu odottamaan vuoden verran. Loppuhuipennusta rakennetaan jatkuvasti, mutta sitä ei kuuntelijalle tämän kappaleen aikana anneta. Meininkiä biisistä ei löydy, tunnelmaa sen sijaan sitäkin enemmän.
Voisin kuitenkin jopa haluta kuulla, minkä biisin pohjustuksena Atacama oikeasti toimii. Vieläkö Global Illusionin levyjä on saatavilla jostakin?
Toomio vastaa
"Koko GI:n tuotanto on vain harvoilla ja valituilla. Eikä se kaikkine osineen ole lasten korville.
Ensin mies kaipaa jotain omaperäistä ja sitten kehuu lähes kaikki soittimet ja melodiat. Missä itsekritiikki? ;) Ei kappaleessa tarvitse aina olla jotain omaperäistä, että se on hyvä.
Miksaus on niin hyvä, kuin silloin 16-vuotiaalta studiohemmolta voi odottaa. Demotasoiseksi jopa melko hyvä. Ainakin siihen 10vuottasitten-aikaan.
Levy oli tosiaan teemalevy ja kappaleet jatkuivat ikään kuin sulautuen edelliseen. Atacama pohjustaa kappaleeseen nimeltä Desert, joka onkin sitten vähän toisentyyppinen.
Ihan kaikki levyt eivät tainneet tulla myytyä, kyllä niitä vielä saa.
PS. Kyllä. Pisteissä on kolmonen. Näin olen tehnyt silloin, kun lyriikoita ei ole, että pisteet on voinut siirtää jonnekin muualle."
Tutustumisalbumi: Guns N' Roses - Use Your Illusion I
Oli aika jolloin oli aikaa. Oli aikaa soittaa, treenata, hengailla kavereiden kanssa. Oli vielä aika jolloin pystyi treenaamisen ja nuoruuden takia soittamaan nopeaa ja jopa aika luovaa progemetallia. Se oli Global Illusionin aika.
Saattaa tuntua, että on itseriittoista tuoda listalle oman bändin kappale. Ehkä, mutta kertoo se myös siitä, että olen oikeasti ylpeä siitä, miten kovasti nuorena tehtiin töitä bändin eteen.
Jori kävi musiikin teorian tunneilla. Muistelen, että Jori oli keksinyt tämän soittaessaan ksylofonilla jotain harjoitustehtävää. Siitä jännä GI-biisii, ettei tässä kuulu minkään muun bändin vaikutukset tuhottoman selvästi.
Olimme tekemässä teemalevyä (neljän biisin demo-EP) ja tämä oli introksi suunniteltu. Jorilla meni hermot, koska minä en rytmisesti ollut taitava. En tajunnut sitä, kun joku kappale lähti "koholla" ja kiihdytin väärään rytmiin. Sävellys oli todella kunnianhimoinen ja vaikea, vaikkei sitä perusmelodialtaan olekaan.
Sovitustyöstä en muista, mutta soundipuolella jos olisi onnistuttu vielä paremmin, olisi tämä kokolailla raskas tekele. Lyriikkaa ei ole, mutta nimi viittaa maailman kuivimpaan aavikkoon, jolle levyn tarina kuljettaa.
Tunnelmakin sopii mielestäni tuohon kuivaan ja karuun maisemaan. Raskasta ja riuduttavaa erämaata silmänkantamattomiin. (Atacama ei muuten ole mikään kuuma aavikko.)
Tottahan tämä minulle legendaarinen on. Ja en muista miten tämä studiossa lopulta saatiin onnistumaan, mutta mielestäni Jori on onnistunut sävellystyössään erinomaisesti. Ja sen arvoa lisää se seikka, että Jori tiesi hyvin tarkkaan, miten kaikkien soittimien tulisi soittaa. Se on hyvin rumpalilta se.
Saattaa tuntua, että on itseriittoista tuoda listalle oman bändin kappale. Ehkä, mutta kertoo se myös siitä, että olen oikeasti ylpeä siitä, miten kovasti nuorena tehtiin töitä bändin eteen.
Jori kävi musiikin teorian tunneilla. Muistelen, että Jori oli keksinyt tämän soittaessaan ksylofonilla jotain harjoitustehtävää. Siitä jännä GI-biisii, ettei tässä kuulu minkään muun bändin vaikutukset tuhottoman selvästi.
Olimme tekemässä teemalevyä (neljän biisin demo-EP) ja tämä oli introksi suunniteltu. Jorilla meni hermot, koska minä en rytmisesti ollut taitava. En tajunnut sitä, kun joku kappale lähti "koholla" ja kiihdytin väärään rytmiin. Sävellys oli todella kunnianhimoinen ja vaikea, vaikkei sitä perusmelodialtaan olekaan.
Sovitustyöstä en muista, mutta soundipuolella jos olisi onnistuttu vielä paremmin, olisi tämä kokolailla raskas tekele. Lyriikkaa ei ole, mutta nimi viittaa maailman kuivimpaan aavikkoon, jolle levyn tarina kuljettaa.
Tunnelmakin sopii mielestäni tuohon kuivaan ja karuun maisemaan. Raskasta ja riuduttavaa erämaata silmänkantamattomiin. (Atacama ei muuten ole mikään kuuma aavikko.)
Tottahan tämä minulle legendaarinen on. Ja en muista miten tämä studiossa lopulta saatiin onnistumaan, mutta mielestäni Jori on onnistunut sävellystyössään erinomaisesti. Ja sen arvoa lisää se seikka, että Jori tiesi hyvin tarkkaan, miten kaikkien soittimien tulisi soittaa. Se on hyvin rumpalilta se.
Tero Pyylampi (Klikkaa nimeä!)
Global Illusion! Progebändi Pohjanmaan lakeuksien syövereistä! Allekirjoittanut olisi jopa kylmiltään muistanut ulkoa kaksi Global Illusionin biisiä nimeltä: Titanum & Engraving. Minkähän ihmeen takia ovat edes jääneet mieleen...? Hassua, että ruodittavaa biisiä ei samaiselta levyltä löytynyt. Ilmeisesti en siis omistakaan koko GI:n tuotantoa. Legendaarisuudesta joka tapauksessa vähintään piste.
Suhteellisen rohkea veto lukea oman poppoon tuotoksia mukaan sadan kaikkien aikojen parhaan biisin joukkoon, vaikka olihan tämä jotenkin arvattavissa. Pitäähän tuotoksistaan olla toki ylpeä, ja onhan tämä nyt varsin onnistunut veto kotikutoisen bändin työstämäksi, mutta missä itsekritiikki? Mitään maailmaa mullistavaa tämä teos ei tarjoa.
Tämä ilmeisesti introksi tarkoitettu instrumentaali sisältää kuitenkin paljon sellaisia elementtejä, mistä pidän. Sopivassa määrin käytetty ambienttisia ääniä, synat toimivat, yhteensoitto pelaa suurimmaksi osin, parhaimmillaan jopa mieleenpainuvia melodioita ja erityisesti alun ärtsy kitarointi loistavan rytmiikan tukemana kolahtaa meikäläiseen. Myös rumpali hoitaa loistavasti tonttinsa, mutta ikävästi rumpujen miksaus on jäänyt vähän vaisuksi. Eräänlainen töksähdys lopun hitaampaan osioon siirryttäessä särähtää myös joka kuuntelukerralla enemmän ja enemmän korvaan.
Nimestään huolimatta tämä biisi tuo mieleeni talvisen vuoriston aavikon sijaan. Atacama myös kertoo kuuntelijalleen tarinan. Tarina kuitenkin lässähtää lineaarisesti loppua kohti. Vaikka alku onkin varsin mieleenpainuva ja onnistunut, lopussa tulee eräänlainen kesken jääneen elokuvan fiilis, jonka jatko-osaa joutuu odottamaan vuoden verran. Loppuhuipennusta rakennetaan jatkuvasti, mutta sitä ei kuuntelijalle tämän kappaleen aikana anneta. Meininkiä biisistä ei löydy, tunnelmaa sen sijaan sitäkin enemmän.
Voisin kuitenkin jopa haluta kuulla, minkä biisin pohjustuksena Atacama oikeasti toimii. Vieläkö Global Illusionin levyjä on saatavilla jostakin?
Toomio vastaa
"Koko GI:n tuotanto on vain harvoilla ja valituilla. Eikä se kaikkine osineen ole lasten korville.
Ensin mies kaipaa jotain omaperäistä ja sitten kehuu lähes kaikki soittimet ja melodiat. Missä itsekritiikki? ;) Ei kappaleessa tarvitse aina olla jotain omaperäistä, että se on hyvä.
Miksaus on niin hyvä, kuin silloin 16-vuotiaalta studiohemmolta voi odottaa. Demotasoiseksi jopa melko hyvä. Ainakin siihen 10vuottasitten-aikaan.
Levy oli tosiaan teemalevy ja kappaleet jatkuivat ikään kuin sulautuen edelliseen. Atacama pohjustaa kappaleeseen nimeltä Desert, joka onkin sitten vähän toisentyyppinen.
Ihan kaikki levyt eivät tainneet tulla myytyä, kyllä niitä vielä saa.
PS. Kyllä. Pisteissä on kolmonen. Näin olen tehnyt silloin, kun lyriikoita ei ole, että pisteet on voinut siirtää jonnekin muualle."
68. Guns N' Roses - Live and Let Die
Use your Illusion 1 - 1990 - USA
 |
| ©nme.com |
| NIMI | Toomio | Tero |
| SOITTO/LAULU | 2 | 2 |
| SÄVELLYS/SOVITUS | 2 | 1 |
| LYRIIKAT | 1 | 0 |
| TUNNELMA/MEININKI | 2 | 2 |
| LEGENDAARISUUS | 2 | 1 |
| YHT | 9 | 6 |
Tutustumisalbumi: Guns N' Roses - Use Your Illusion I
Toomio
Cover-biisi! Onpa hölmöä! Miksi? Jos lista on meikäläisen TOP-100, niin kyllä se voi olla vaikka naapurin Reijon laulama suvivirsi. Monesti on tehty alkuperäistä parempia covereita. Tästä yksi niistä.
Minulle tämä kappale ja sen versiointi on täällä kertaa tärkeämpää kuin sen esittävä bändi. Nimittäin teini-iässä on joku kerta Bondit läpi kahlattu. Tämä on vielä tunnuskappale suosikki-Bondista.
Alkuperäinen on juuri sen 20 vuotta liian pehmeä. Sir Paulin parasta jälkeä silti. Rivakka tempo ja vähän muuta kuin teetä juovan brittilegendan ääni, tekee tästä mieleenpainuvan. Olen usein miettinyt, miltä tuntuisi maailman paras takaa-ajokohtaus tällä biisillä. Varmaan hyvältä edelleen.
Biisi on tempovaihteluiltaan mainio. Ja elokuvan leikkaus näihin vaihteluihin istuu kuin härkä sulat päässä.
Lyriikat saavat pisteitä. Sanat kun ovat legendaariset juuri sen kertosäkeen "Say live and let die"-lauseen takia.
Meininkiä on ja siinäkin boostina toimii elokuva. En pysty näet ollenkaan kuuntelemaan kappaletta ilman vertauskuvia filminpätkiin.
Legendaarisuus sata. Izzyn viimeinen esiintyminen gunnareiden videoissa oli tämän kappaleen live-vedosta. Paul sävelsi kappaleen samana iltapäivänä kun sai elokuvan käsikirjoituksen luettua. Muistan elokuvasta lähes kaikki replatkin ulkoa. Mahtava meno.
Minulle tämä kappale ja sen versiointi on täällä kertaa tärkeämpää kuin sen esittävä bändi. Nimittäin teini-iässä on joku kerta Bondit läpi kahlattu. Tämä on vielä tunnuskappale suosikki-Bondista.
Alkuperäinen on juuri sen 20 vuotta liian pehmeä. Sir Paulin parasta jälkeä silti. Rivakka tempo ja vähän muuta kuin teetä juovan brittilegendan ääni, tekee tästä mieleenpainuvan. Olen usein miettinyt, miltä tuntuisi maailman paras takaa-ajokohtaus tällä biisillä. Varmaan hyvältä edelleen.
Biisi on tempovaihteluiltaan mainio. Ja elokuvan leikkaus näihin vaihteluihin istuu kuin härkä sulat päässä.
Lyriikat saavat pisteitä. Sanat kun ovat legendaariset juuri sen kertosäkeen "Say live and let die"-lauseen takia.
Meininkiä on ja siinäkin boostina toimii elokuva. En pysty näet ollenkaan kuuntelemaan kappaletta ilman vertauskuvia filminpätkiin.
Legendaarisuus sata. Izzyn viimeinen esiintyminen gunnareiden videoissa oli tämän kappaleen live-vedosta. Paul sävelsi kappaleen samana iltapäivänä kun sai elokuvan käsikirjoituksen luettua. Muistan elokuvasta lähes kaikki replatkin ulkoa. Mahtava meno.
Guns 'n Roses lukeutuu yhtyeisiin, joita on tullut plokausmielessä kuunneltua aikoinaan enemmän kuin laki sallii. Siksi onkin lähes surullista, että viime aikoina jopa kyseisen bändin vanhemman tuotannon kuuntelu on jäänyt melkein olemattomiin muutaman vuoden takaisen jatkuvan luukuttamisen ansiosta. Uudemmat, eri kokoonpanoilla myöhemmin tuotetut kipaleet ovatkin lähes pelkästään kuraa.
Live and Let Die ei mielestäni missään vaiheessa lukeutunut gunnareiden parhaimmistoon. Illuusio-ykkösen sisältö on kakkoseen verrattuna selkeästi mitäänsanomattomampaa. En väitä, että kappale olisi ensivaikutelmaltaan mitenkään huono, mutta jää aavistuksen kovempien vetojen varjoon. Tosin bändin puolesta tarvinnee sanoa, että yhtäkään huonoa coveria eivät ole saaneet missään vaiheessa aikaiseksi.
Axlin lauluääni on jotakin uniikkia. Tämä karismaattinen kaveri saa tehtyä biisistä kuin biisistä omanlaisensa tulkinnan - tässä tapauksessa myös varsin erilaisen alkuperäiseen verrattuna. Slashin ja Izzyn toimivaa riffittelyä kuuntelee myös mielellään. Mitään erikoisempaa teknistä soittotaitoa bändin pojilla ei tainnut tuohon aikaan vielä löytyä, mutta tämä ei todellakaan näytä menoa haittaavan. Lisäksi biisistä paistaa selkeästi silloinen tekemisen ja näyttämisenhalu pienen räkäisyyden muodossa, jonka koen pelkästään hyvänä asiana. Meininkiä ja fiilistä on!
Bändin tyylin paistaessa jo ensimetreiltä esiin, sovitukseen voinee jossakin määrin olla tyytyväinen, vaikka biisi noudatteleekin varsin orjallisesti esikuvaansa. Biisistä on selkeästi tehty oma tulkinta. Lyriikoihin on vaikea saada sen kummempaa tarttumapintaa, sillä laulun melodia sekä muiden bändin jäsenten suoritukset ovat selkeästi houkuttelevampia mielenkiinnon kohteita, kuin nämä jälkeenpäin luntatut varsin tavanomaiset sanoitukset. Lyriikat eivät myöskään tämän takia ole jääneet mitenkään erityisemmin mieleen vai voiko joku oikeasti väittää muistavansa miten lyriikat jatkuvat "Say live and let die"-osioiden välillä? Bändin yhteispeliä kuuntelee senkin edestä.
Ihan kiva biisihän tämä oli taas pienen perehtymisen jälkeen. Hassua, että pisteitä kertyi noinkin vähän.
Live and Let Die ei mielestäni missään vaiheessa lukeutunut gunnareiden parhaimmistoon. Illuusio-ykkösen sisältö on kakkoseen verrattuna selkeästi mitäänsanomattomampaa. En väitä, että kappale olisi ensivaikutelmaltaan mitenkään huono, mutta jää aavistuksen kovempien vetojen varjoon. Tosin bändin puolesta tarvinnee sanoa, että yhtäkään huonoa coveria eivät ole saaneet missään vaiheessa aikaiseksi.
Axlin lauluääni on jotakin uniikkia. Tämä karismaattinen kaveri saa tehtyä biisistä kuin biisistä omanlaisensa tulkinnan - tässä tapauksessa myös varsin erilaisen alkuperäiseen verrattuna. Slashin ja Izzyn toimivaa riffittelyä kuuntelee myös mielellään. Mitään erikoisempaa teknistä soittotaitoa bändin pojilla ei tainnut tuohon aikaan vielä löytyä, mutta tämä ei todellakaan näytä menoa haittaavan. Lisäksi biisistä paistaa selkeästi silloinen tekemisen ja näyttämisenhalu pienen räkäisyyden muodossa, jonka koen pelkästään hyvänä asiana. Meininkiä ja fiilistä on!
Bändin tyylin paistaessa jo ensimetreiltä esiin, sovitukseen voinee jossakin määrin olla tyytyväinen, vaikka biisi noudatteleekin varsin orjallisesti esikuvaansa. Biisistä on selkeästi tehty oma tulkinta. Lyriikoihin on vaikea saada sen kummempaa tarttumapintaa, sillä laulun melodia sekä muiden bändin jäsenten suoritukset ovat selkeästi houkuttelevampia mielenkiinnon kohteita, kuin nämä jälkeenpäin luntatut varsin tavanomaiset sanoitukset. Lyriikat eivät myöskään tämän takia ole jääneet mitenkään erityisemmin mieleen vai voiko joku oikeasti väittää muistavansa miten lyriikat jatkuvat "Say live and let die"-osioiden välillä? Bändin yhteispeliä kuuntelee senkin edestä.
Ihan kiva biisihän tämä oli taas pienen perehtymisen jälkeen. Hassua, että pisteitä kertyi noinkin vähän.
Toomio vastaa
"Kerrankin voi olla tämän miehen kanssa samaa mieltä jostain: Use Your Illusion II on parempi ja nämä miehet eivät ole huonoja covereita tehneet."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti