Toomion TOP-100 - Biisit 91-89.

91. Strapping Young Lad - Oh My Fucking God

                      City – 1997 – Kanada

©metalsucks.net

NIMI	Toomio	Miksu
SOITTO/LAULU	2	1
SÄVELLYS/SOVITUS	1	1
LYRIIKAT	1	1
TUNNELMA/MEININKI	2	1
LEGENDAARISUUS	2	1
YHT	8	5

Tutustumisalbumi: Strapping Young Lad - The New Black

Toomio

Nyt ei ole kaunista ei. Joku niistä meidän perheen ensimmäisistä mp3-latauksista tämäkin. Jos Bodom oli nopeinta Straton jälkeen, pyyhkii SYL sitten pyllyä kummallakin. 

Tämähän on jälleen Townsendin Devinin tuotantoa. On kunnioitettavaa, että joku ihminen löytää itsestään niin monta puolta, että voi joka tunnetilalle tehdä oman bändin. Saattaa olla myös haaste löytää joka bändille aikaa. Kuten kuulla sopii, ei tämä ole seesteisen ihmisen tekemää musiikkia. Kappaletta vie eteenpäin Devinin sairaalloinen sooninen myllytys ja Hoglanin rummutus. Kenen? No Hoglanin Genen. (Tsekatkaa kengät!)

Vaikka valtaosalle ihmisistä tämä kuulostaa kaoottiselta, on sisällä pienten nyanssien luomia hienoja melodioita. Devin on oman genrensä Mike Patton. Sillä jos tästä jotain välittyy, ei se ainakaan ole äänen käyttämisen pelko. 
Jotenkin olen aina pitänyt myös noista pienistä sampleista tuolla biisien introissa ja joskus sisälläkin.

Kun nyt siellä täällä tulee ilmi, että juoksu on iso osa elämääni, niin tämä on kategoriassa "juoksubiisit". Kisaa jännittäessä kärkibiisejä. Tästä saa sellaisen aggren päälle. 
Tunnetilaltaan tämä kuvaa olotilaa työpaikallani Eliittikisaviikolla. Joskus tämä oli itselläni herätyskellon äänenä. Ei ihan Jaakkokultaa, mutta heräsin.


Miikka-Tuomas Paukkunen (Klikkaa nimeä!)

Devin Townsend, tuo hullu työnarkomaani ja täydellisyyden tavoittelija Kanadasta. Mies, joka poltti itsensä loppuun tekemällä liikaa työtä. Työtä, jota rakastaa. Sitten ymmärsi että on pakko hidastaa tahtia. Last.Fm-profiilissani ei ole viimeisen kolmen vuoden aikana yhtään scrobblea SYLiä. Kysyn itseltäni miksi?

En tiedä. 

Toki bändi on nostettu legendojen joukkoon esim. Blood Musicin toimesta, joka tuotti kalliin ja perusteellisen SYL-vinyylikokoelma-boksin, joka myytiin loppuun muutamia kappaleita lukuunottamatta.  

Kuuntelin biisin tänään ensimmäisen kerran. Rumpuvirtuoosi Hoglanin naputus toimii kuin junan vessa. Devinin laulumelodiat ovat yhtä hienoja kuin soolotuotannossakin, mutta paljon extreme-musiikkia kuunnelleena minulle ns. harsh-vokaalit eivät tippuneet. Ehkä siksi etten tunnetasolla löytänyt siihen yhteyttä. Nyrkki ei noussut ilmaan eikä niska nytkähtänyt.

Rupesin miettimään mikä mua vaivaa. Ei mikään, ehkä tänään vaan ei ollut suoraviivaisen rypistyksen aika. Better luck next time.

Toomio vastaa
"Höh! Juuri nämä harshit on minusta Devinillä priimaa. Toki on myönnettävä, ettei minuun sellainen peruskarjunta kovin monen bändin osalta tipahtele. Esim. Meshuggahin vokaalit ovat varmaankin syy, miksen bändiä juuri kuuntele. Ei tämä ehkä sellainen nyrkinpuimisbiisi olekaan. Enemmän sellaisen kaoottisen olotilan purkamiseen ja ilmentämiseen sopivaa lautatavaraa."

90. Smashing Pumpkins - Soots And Stars

             Adore (demo) – 1997 – USA

©thelineofbestfit.com

NIMI	Toomio	Miksu
SOITTO/LAULU	2	1
SÄVELLYS/SOVITUS	2	1
LYRIIKAT	2	2
TUNNELMA/MEININKI	2	2
LEGENDAARISUUS	0	1
YHT	8	7

Tutustumisalbumi: Smashing Pumpkins - Mellon Collie & The Infinite Sadness

Toomio

Ysäriä parhaimmillaan. Jyrki-aikaan tämä oli hevinössölle vähän liian... hmmm... Taidemusiikkia. Tosiasiassa juttu meni kai niin, että tykkäsin bändistä, mutten tunnustanut sitä. Sen verran laumasielu olin minäkin. Ehkä tämä ei kuulostanut niin rankalta kuin olisi pitänyt. Todellisuudessa tässä rock-punk-grungessa (=alternative rock) on aika helvetin paljon vahvempi annos tunnetta kuin vaikka siinä Stratovariuksessa.

Pidän siitä, että junnataan samassa sävelkulussa tai riffissä. Junnaaminen on siististi cool. Johtuuko se kestävyysjuoksun aiheuttamasta mielenhäiriöstä vai johtaako tuo mieltyminen junnaamiseen kestävyysjuoksun monotonisen zen-tilan tavoitteluun?

Pidän rustiikista. Se on muotisana, tiedän. Se nyt kuitenkin on pirun hyvä sana kuvaamaan sitä, mistä pidän, kun puhutaan soundeista. Soundeilla tarkoitan nyt ihan mitä vain ääntä, joka on tuotettu ihan millä vaan. Corganin häilyvä laulu, hiukan horjuva kitarasoundi, Ford Dextan tyhjäkäynti (kohdasta 1.30). Se vain toimii. Rosoista siis, mulle pliis.

Joku nimeämätön lähde kertoi, että Soots And Starsin sanat olisi alunperin tehty improvisaationa. Eli Billy olisi keikalla ottanut skitan käteensä ja alkanut hoilata. Voi olla näin, voi olla olematta. Sanat ovat aika syvällisiä, tai voisiko rumasti sanoa suonensisäisiä? Niissä on sellaista pimeän huoneen ja avaruuden tuntua, tunnetta ainakin. 

Miikka-Tuomas Paukkunen (Klikkaa nimeä!)

Bullet with Butterfly Wings olisi ollut helppo mulle: 5x2p. Biisi, joka iski vuonna 1995 kuin tuhat volttia. Tuolloin(kin) kuuntelin metallia, mutta suoritin pakollisen käynnin myös kevyemmällä puolella. Sen verran merkityksetöntä, ylituotettua ja löysää kuraa tuli kuunneltua etten kehtaa niitä tähän kohtaan edes mainita, sillä siihen loppuisi metalli-Miksun taru. No ei sentään. 

Billy Corganin uraa en ole seurannut tippaakaan, mutta hänessä ei ärsytä juurikaan mikään. Häpeäkseni kuulin tämän kappaleen tänään ensimmäistä kertaa. Sovitus ja tunnelma iskivät taas kuin tuhat volttia, mutta vanhan liiton mahtikertsien likettäjänä (ja koska juuri se kappaleesta puuttui) en nosta(nut) tätä legendojen joukkoon. 

Ehkä olisin hieman tiivistänyt hieman sävellystä, mutta tällaisenaankin se toimii. Veikkaan, että tanssilattialta ei ole tämän tunnelmoinnin myötä kiire pois. Kädet jäisivät levareiden takataskuun ja kieli korvaan.

Toomio vastaa
"Kyllä tätä itsekin vähän lyhyempänä kestäisi. Yksinkertainen melodia. Surullinen tunnelma. Se tulisi selväksi lyhyemminkin. Leviksiä ei enää pidä kuin vanhat."

89. Radiohead - All I Need

             In Rainbows - 2007 - Iso-Britannia

©theguardian.com

NIMI	Toomio	Miksu
SOITTO/LAULU	2	1
SÄVELLYS/SOVITUS	2	2
LYRIIKAT	2	1
TUNNELMA/MEININKI	1	2
LEGENDAARISUUS	1	2
YHT	8	8

Tutustumisalbumi: Radiohead - OK Computer

Toomio

On kyllä. In Rainbowsilta tämä on. Levyhän myytiin vapaalla maksulla eli sait valita paljon siitä halusit pulittaa, vai et mitään. maksoin 4,19e. 

Radiohead oli bändi josta ei saanut tykätä yläasteella. Enkä tosiasiassa tykännyt vaikka sitä väkisin kuulinkin. Enkä edelleenkään siedä Paranoid Androidia... Kamala. Sami ja Pete kuuntelivat ok kompuutteria. Nämä herrat voivat monen muun tapaan kertoa kivan tarinan Radioheadin saksan keikasta.

Tahtomattani samin silloin heikkotasoinen kitaran tapailu jäi päähän. Joku veti Radiopäätä kuuntelemaan. Nykypäivänä tämä on niitä harvoja bändejä, mitä voisi lähteä kauemmaksikin katsomaan. Hintelästi vain tällä sektorilla keikkaillut. 

Junnaaminen. Taas ollaan toiston parissa. Olenkohan vähän yksinkertainen? ("hauskat" sukulaiset: älkää vastatko.) Intro on huminaa. Sitten tällä toisella videolla Thom Yorke alkaa valmistautumaan lauluun. Bassotaajuuksilla liikkuva, sopivan rapea syntikkalinja nappaa mukaansa. Hiukan epäkesko sävelkulku, juuri sen verran, että ollaan sopivasti popin ja progen kynnyksellä. Soiton ei tarvitse olla mitään kikkailua. Aina kiitetään Yorken sävellyksiä, mutta kyllä kai näihin biiseihin muukin bändi jotain tekee?! Yorke kyllä laulaa taas komeasti, sitä ei voi kiistää. 

Vaikka tässä oleva video ei ole virallinen, niin nuo ötökät ja hidastukset toimivat musiikin kanssa. Mikrotason mönkijöitä isossa roolissa. 

Sanoitus. Niin. Varmaan Radioheadin nimi riittää siihen, että tuollaiset sanat riittävät minulle. Enemmänkin ehkä se, kuinka ne julki tuodaan. Yorke vaan on kova. Ei kovin, mutta kovimpien joukossa.

Lopun pianokilkatus. Joskus se toimii. Joskus on ainakin tässä kappale

Miikka-Tuomas Paukkunen (Klikkaa nimeä!)

Muistan aikoinaan kun Radiohead oli uutisissa. Oli tehnyt jonkun 100 miljoonan tjs. diilin suuren levy-yhtiön kanssa. Asia ei sinänsä minua hetkauttanut,mutta koska olin niin heavy-miestä ja undergroundia, päätin olla bändiä sen koommin kuulematta. Vasta reilut 15 vuotta myöhemmin huomasin kuuntelevani OK Computerin alusta loppuun, ja jatkoin myöhemmin uran muilla hiteillä. So, I am a loser baby, so why don't you kill me? 

Ei välttämättä niin, mutta huomasin iän myötä musiikkimakuni kehittyneen niin, että osaan arvostaa muutakin kuin tuplabasaria, tilulilu-sooloja ja kirkumista kolmannessa oktaavissa. Don't get me wrong!

Power-metallilla on aina tietty paikka sydämessäni.

Tämänkin kappaleen kuulin tänään ensimmäistä kertaa ja se näistä iski eniten. Ulkona hakkaava sade varmaan kaivaa 

synkistelijän esiin voimakkaammin. Mutta onhan tässä tarttumapintaa, suoraselkäistä angstia, sopiva pituus ja ennen kaikkea tarttuva kertsi. 

Villasukat jalkaan, punaviini lasi käteen ja tulet takkaan: keski-ikä is here.

Toomio vastaa

"Ei nyt heti viitsi tappamaan ruveta, varsinkaan kun luuserointi on täysin samaa kaliiberia omani kanssa. Voin itse allekirjoittaa kaikki nämä, mutta viinin vaihdan mallasviskiin tai London Porteriin."

Toomion TOP-100 - Biisit 94-92.

94.            Judas Priest – Blood Red Skies

                                  Ram It Down– 1988 - Iso-Britannia

©wickedchannel.com

NIMI	Toomio	Jori
SOITTO/LAULU	2	1
SÄVELLYS/SOVITUS	2	1
LYRIIKAT	1	1
TUNNELMA/MEININKI	2	1
LEGENDAARISUUS	1	0
YHT	8	4

Tutustumisalbumi: Judas Priest - Ram It Down

Toomio

Armeija on suomalaisille miehille hiukan sama asia kuin naisille synnytys. Siihen keskustelu aina illan mittaan päättyy. Jokainen odottaa, että saa vuoron kertoa toinen toistaan kovemman inttijutun.

Jääköön inttijutut muilta osin, mutta vuosina 1999-2000 päivärahat maksettiin parin viikon välein. Käteisenä kouraan. Tästä rahasta ostin joka ainut viikonloppu Keskisen kyläkaupasta jonkun levyn. Yleensä täysin kannen perusteella. Näin kävi tämän Judas Priestinkin kanssa. Olin isoilla pojilla nähnyt Judas Priest-kirjoituksia repuissa joskus ala-asteella. Musiikista en tiennyt mitään.

Rob Halfordin ääni ja Tipton-Downing-duon kitarailakointi. Ei se kappale paljon muuta tarvitse. Päälle kasarisoundeilla soitettu rumpukomppi. Jonkinlaista Blade Runner-tunnelmaa tässä on. Ehkä nykyään voisi tunnelma sopia sellaiseen elokuvaan kuin Maailmojen Sota (Spielbergin versio). Kyllä se vaan on tunnustettava, että Tipton ja Downing ovat kitaristikaksikoiden ehdotonta eliittiä. Yhteensoitto natsaa. Vaikka kasaria onkin, ei tämä sitä ole pahassa mielessä. 

Jori Hellinen (Klikkaa nimeä!)

Tulipa pienet pisteet vaikka entuudestaan tuntematon biisi muutaman kuuntelun jälkeen alkoikin kuulostaa jopa hyvälle. Ehtaa kasaria! Onhan tässä jotain siistiä, ei voi kieltää. Automaattinen mielleyhtymä johonkin haaleaväriseen 80-luvun toimintaleffaan VHS:ltä katsottuna. 

Judas Priest on omalla kohdalla jäänyt kokolailla täysin kuuntelemattomaksi bändiksi.

Introsta ja soolosta erityispisteet. Pakko se on sanoa, että 80-luvulla tehtiin kovaa tavaraa, vaikka sen aikakauden tuotantoa hyvin vähän kuuntelenkin.

Toomio vastaa

”Välillä ihmetyttää miten niin paljon metallia läpikahlannut mies kuin Jori, on pystynyt elämään kuuntelematta Judas Priestiä. Kyllä Judas Priest pystyi tuon 80-luvun lopun pysymään nahkahousuissa ja pahuudessa. Ei mitään pelleilytukkametallia, vaan ihan homona oikeata heavy metallia!”

93.            Eppu Normaali – Kun Olet Poissa

                                  Historian Suurmiehiä – 1990 - Suomi

©pokorecords.fi

NIMI	Toomio	Jori
SOITTO/LAULU	2	1
SÄVELLYS/SOVITUS	2	2
LYRIIKAT	2	2
TUNNELMA/MEININKI	1	2
LEGENDAARISUUS	1	1
YHT	8	8

Tutustumisalbumi: Eppu Normaali - Kahdeksas Ihme

Toomio

Minun ikäluokka on varmasti kuullut Eppuja paljon ihan tahtomattaan. Itselläni ei bändiä vastaan ole yhtikäs mitään. Sain ensimmäisen aidon Eppu- kasetin joululahjaksi. Se oli Repullinen hittejä-kokoelma. Pelasin 386:lla Lemmingsiä, ja kuuntelin kasettia. Sopulit marssivat tuhoon, mutta Eput pysyivät pystyssä. Tätä biisiä ei kasetilta löytynyt.

Eppujen soittotaito jää minusta usein hiukan varjoon. Se on niin hyvää, että sitä ei huomaa. Se ei ole itseisarvo, mutta siinä käy kuin erittäin kovissa urheilukilpailuissa. Toimitsijoita on paljon, mutta tavallinen katsoja ei tv-lähetyksessä oikeastaan kiinnitä heihin huomiota. Näin on myös Eppujen soitannassa. Jokainen nuotti rullaa eteenpäin, mutta kaikki keskittyy lauluun ja tarinaan. Soolojen ajaksi melodiaan. Niin monimutkaista, että se näyttää ja kuulostaa ulospäin yksinkertaiselta.

Jos rankattaisiin pelkkää lyriikkaa, voisin uskoa tämän olevan kärkipaikoilla. Vain Eput voi saada "tolloillen" - sanan sopimaan näin herkkään kappaleeseen, niin ettei se kuulosta typerältä ja kornilta.  

Sadesää, syksy, Ford Escort huonoilla renkailla ja pelko mustasta jäästä. Siitä on tämä biisi tehty.

Jori Hellinen (Klikkaa nimeä!)

Isosiskoni ja -veljeni kuuntelivat Eppuja aika paljon silloin kun itse olin vielä ala-asteikäinen. Jokin hieno tunnelma näiden biiseistä välittyy, vaikka en bändiä suoranaisesti koskaan ole fanittanutkaan. Rehellistä ja ajatonta suomirokkia. 

Lyriikoissa ihailtavaa henkilökohtaisuutta ja suomalaista suoruutta. Tämänkaltainen melankolia iskee väkisinkin, varsinkin kun kello on liian paljon ja sinun olisi pitänyt mennä nukkumaan monta tuntia sitten. Niin kuin tätä kirjoittaessa.

Toomio vastaa

”Jori on perinteinen suomimies. Sauna+olut+surullinen musiikki = toimiva yhtälö. Silti mies kuuntelee (varmaankin periaatteesta) liian vähän suomenkielistä musiikkia. Kannattaa myös tutustua Loirin versioon. Ei pöllömpi sekään.”

92.            Porcupine Tree - Arriving Somewhere but not Here

                                  Deadwing – 2005 - Iso-Britannia

©progarchives.com

NIMI	Toomio	Jori
SOITTO/LAULU	2	2
SÄVELLYS/SOVITUS	2	2
LYRIIKAT	1	2
TUNNELMA/MEININKI	2	2
LEGENDAARISUUS	1	2
YHT	8	10

Tutustumisalbumi: Porcupine Tree - In Absentia

Toomio

Muistan, että Sami jossain vaiheessa oli saanut pari mp3:sta Porcupine Treetä. Tämä tapahtui joskus In Absentian aikoihin. Kappaleista toinen oli muistaakseni Collapse The Light Into Earth. (On muuten linkissä komea video!) Bändin nimi oli se ensimmäinen hieno juttu. Kappaleet olivat hyviä, mutta silloiseen makuun turhan rauhallisia.

Hataran muistin varassa, mutta Sami taisi tuon In Absentian sitten ostaa. Sen jälkeen oli bändin pojat aika myytyä miestä PT:lle. Hittilevyn jälkeen tuli Deadwing. Se ei kaikilta osin kolahtanut niin kovaa vaikka mainio olikin. Esimerkiksi Lazarus ei lähde yhtään. Tästä ASBNH:sta tuli sitten monen kuuntelun jälkeen melkoinen yöautoilumusiikin merkkipaalu.

Kun biisi alkaa niin kuin tämä alkaa, on selvää, että lopputulos ei voi olla huono. Olen aina pitänyt kasvavista kappaleista. Wilsonin hittikorva on oman genrensä kärkeä. Kuten ystäväni Reima sanoo, on Wilson soittaja, ei esiintyjä. Vaikka bändin olen kaksi kertaa livenä nähnyt, on bändin esiintyminen jäänyt valjuksi. He soittavat, eivät esiinny. Ehdottomasti kannattaa silti käydä katsomassa. Yhteensoitto on kellontarkkaa. Ja tämä ukko tulisi jokaisen rumpaleista kiinnostuneen käydä tsekkaamassa livenä.

Jori Hellinen (Klikkaa nimeä!)

Oli mennyt liian pitkä aika viime kuuntelusta. Nyt venähti reipas puolituntinen puhtaasti koomatessa, kun tämä 12-minuuttinen oli pakko kuunnella vielä pari kertaa uudestaan. Kokonaisuudessaan täydellinen kappale, ei tästä muuta voi sanoa. 

Jo introsta tietää, että nyt lähtee jotain todella kovaa kamaa käyntiin. Seitsemännen minuutin kohdalla alkava osio laittaa jalan väkisinkin tamppaamaan nelosia. Kappaleen nimestä olen tykännyt sen julkaisusta lähtien, mutta sanat olivat (perinteisesti) tämänkin biisin kohdalla jääneet lukematta ja analysoimatta. Hyvää tavaraa, sai mietteliääksi.

Bändin soittotaituruus on kokonaisuudessaan huimaavaa, mutta rumpalina on pakko hehkuttaa Gavin Harrisonin työskentelyä vaikka tässä biisissä ei sinällään mitään erikoista tapahdukaan. Kaverin tarkkuus ja tyyli on vain uskomaton.

Toomio vastaa

"Tässä tulee ilmi yksi Jorissa ihailemistani puolista; mies voi ihan surutta antaa jollekin biisille tunninkin aikaa, jos se kuulostaa hyvältä. 

Itse en tätä ihan täydellisenä kappaleena pidä. Se on siihen tarkoitukseen hitusen turhan pitkä. En myöskään ihaile Wilsonin kitarasoolottelua. Se on muuten niin pehmeään soundiin vähän liian riipivää. Kynnet ja liitutaulu. You know."

Viime kertaisen äänestyksen voitti Children of Bodom - Deadnight Warrior. Mikä lie se tällä kertaa?

Vastapallot - Sami Pyylampi/Sade-Smooth Operator

Sade – Smooth Operator

             Diamond Life – 1984 – Iso-Britannia

NIMI	Toomio	Sami
SOITTO/LAULU	1	2
SÄVELLYS/SOVITUS	1	1
LYRIIKAT	0	1
TUNNELMA/MEININKI	1	1
LEGENDAARISUUS	1	0
YHT	4	5

Tutustumisalbumi: Sade - Soldier of Love

Sami Pyylampi (Klikkaa nimeä!)

Hah, vetäsinpä sellasen biisin opponoitavaksi, että varmasti iski yllättäen vasempaan pohkeeseen. Muistan omilta lapsuusvuosiltani Tomin inhonneen Smooth Operatoria suunnattomasti. 

Smooth Operator on nasta radiobiisi; mielenkiintoinen melodia ja helposti nieleskeltävää soitantaa. Sade tekee edelleen kelpo musiikkia. Suosittelen perehtymään Soldier of Love –levyyn vuodelta 2010.

Toomio

On täysin Samille tyypillistä yrittää heittää vastapallobiisiksi biisi, josta en pidä. Yritys epäonnistuu osittain. Vuodet ovat tehneet tehtävänsä, eikä tämä enää NIIN pahalta kuulosta. Ehkä suurin inho aikanaan tuli siitä, että tämä soi silloisella Radio Novalla ihan yhtenään. Tässä kappaleessa täyttyy myös ne kasarikauden elementit, joista en pidä: Pehmeä-ääninen naislaulaja, tasainen, liian keskitempoinen sävellys ja ihan liian pitkät fonisoolot.

Pari sekuntia riittää, että voi todeta bändin ja solistin olevan ammatilaisia. Soundit ovat varmaankin sille kaudelle huippuluokkaa. Sävellys on toki toimiva, mutta tylsä. On talvi-ilta, isä ajaa autoa ja itse olet horroksen reunamilla takapenkillä, saamatta nukkumiseen riittävän hyvää asentoa. Sinne tämä itselläni lokeroituu.

Tässä ei vain ole sellaista nostetta. Eikä riittävän särmää peruslinjaa, että se kantaisi junnaavana koko kappaleen. Tylsä musiikki saa kurkkuni kuivamaan. Se ei tarkoita sitä, että ryyppäämään pitäisi ruveta. On vain olo, että jos kohta ei tapahdu jotain alan huutamaan. Näin on ollut pienestä pennusta asti.

Sanoituskin on ihan ok, mutta silti liian tavallinen. Onhan se vuonna -84 voinut nigerialaisen laulamana olla jopa rohkea, mutta minun ikäluokalle tämä on liian pliisua. Nykyteineille luultavasti naurettavan vaaleanpunaista. Pretty Woman-lässynlässyä. Ei pysty, ei kykene.

Video on kertovaa ja ennalta-arvattavaa tarinointia. Montako lie videota on biiseistä, jossa kappaleen esittävä bändi on keikalla tarinan tapahtumakenttänä toimivan ravintolan lavalla?

Ei tässä meininkiä ole. Sitä tästä nimenomaan puuttuu. Tunnelma on. Tylsä. Ei se ole biisin vika. Olen vain elänyt tämän kappaleen aikana niitä odottavia tylsistymisen aikoja. Legendaarisuudesta piste. Eiköhän tämä sen verran ole mainetta maailmallakin niittänyt. 

Toomion TOP-100 - Biisit 97-95.

97.            Cry Of Love – Too Cold In The Winter

                                  Brother – 1993 - USA

©last.fm

NIMI	Toomio	Petri
SOITTO/LAULU	2	1
SÄVELLYS/SOVITUS	1	1
LYRIIKAT	1	0
TUNNELMA/MEININKI	2	1
LEGENDAARISUUS	2	0
YHT	8	3

Tutustumisalbumi: Cry of Love - Brother

Toomio

Vuonna 2005 menin töihin Jyväskylään, Exit-nimiseen vapaa-ajan liikkeeseen. Siellä yleismiehen roolissa jouduin tai pääsin pyöräkorjaajan hommiin. Vanhempana konstaapelina korjaamopuolella toimi Mikko, joka opetti minulle monta asiaa niin pyöristä kuin rokistakin. Ensimmäinen sääntö: ”älä koskaan koske levyjarruihin rasvaisin käsin.” Toinen sääntö: ”Muista vihata Nexus-7-vaihteistoa.” Kolmas sääntö: ”transistorivahvareita ei saa käyttää musiikin tekemiseen.” 

Eloni tuolloin oli vähintäänkin suunnanetsimistä ja köyhäilyä. Mieliala eikä terveys ollut kovin korkealla tasolla. Sekoittelin ruokani henkarilla ja söin sen CD:n kannen päältä. Yhtenä päivänä olin lähdössä ajelemaan töiden jälkeen Pohjanmaalle ja kaipailin soittimeeni hyvää musiikkia. Mikko löi käteeni kopioidun C-kasetin. Siinä oli Cry of Loven Brother-albumi ja pari Black Crowesin biisiä. 

Soundipuoli on tässä kappaleessa kyllä melkoisen aitoa southern rockia. 

Kitaristina hääri Audley Freed, jonka soitto on sopivan räkäistä. Pienet välijuoksutukset ”sinnepäin”-mentaliteetilla kertovat rock-neroudesta tai riittävän sienimäärän aikaansaamasta autenttisuudesta. Rumpukomppi kertosäkeessä on takova, se takookin sitten ihan päätyyn asti. Lopun bassotiluttelu jää miksauksen takia vähäsen varjoon, mutta hieno on sekin. Toimii. Itselleni tämä on sadekelin musiikkia, mutta aurinkokeliin luulisi useimmille uppoavan.

Petri Huhtala (Klikkaa nimeä!)

Tomi on kyllä minulle tätä bändiä monta kertaa suositellut, mutta enpä ole tutustunut sen tarkemmin. Tuplaklikkaus Jonathanille (from Spotify), ja biisi soimaan. Sieltähän se tulee kuin höyryveturi, mutta analysoidaan eka se vihellyspilli.

Kelly Hollandin laulu ei ole huonoa, mutta jotenkin tuntuu, että pallean takomisella ei ihan saada kaikkea rosoisuutta käyttöön. Soundillisesti se jää siis aika pinnalliseksi. Laulu on kuin se ohut villapaidan erivärinen raita, toisaalta tärkeä, lopulta aika merkityksetön. Muu bändi taas takoo vahvasti, ja jotenkin luottamus biisin etenemiseen vahvistuu tätä kautta. Villapaita siis lämmittää, mutta mitään selkeää kuvaa siinä ei ole. Valitan Kelly, mutta muu bändi saa perusasioillaan sinut kuulostamaan kiveltä reessä, ainakin tässä biisissä. Nyt kun tarkemmin ajattelen, niin onko kyseessä kuitenkin vain epäonnistunut miksaus laulun osalta?

Sävellyksen ja sovituksen osalta mennään aika varmalla tyylillä, mutta minuun se iskee. Kun tietää mitä tulee, niin on helpompi keskittyä nyökytykseen eikä miettiä sitä sitten sen enempää. Biisi on ehdottomasti niitä ”volat lujemmalle syysyöllä” –biisejä, mutta ei välttämättä ”pannaas uuestaan” –biisejä.

No lyriikat… Nyt ei kiinnosta, koska tässä biisissä ainoat lyriikat ovat basso ja kitara. Minun mielestäni näissä ”volat lujemmalle” -biiseissä se yks tai kaks lainia on tärkeämpää kuin koko lyriikka. ”Too cold in the winter…” ei välttämättä ole se laini. 

Jos ei ota huomioon biisin saamia pisteitä, on tämä kuitenkin kokonaisuudessaan hyvä biisi:  A) Ei tarvitse miettiä mitään sen ihmeellisempää B) Omaa hyvän musiikillisen kaaren C) Mukavaa piilossa tapahtuvaa instrumentaalista kikkailua.

Toomio vastaa

”Siinä olen Peten kanssa samaa mieltä, että laulaja on bändin heikoin lenkki. Ei toki huono, muttei mikään unohtumaton. Mielipide miksauksesta on myös yhtenäinen. Alkuperäinen levy soi pirun hiljaa. Soundit ovat vähän tunkkaiset. Pitää tietysti muistaa, että tämä on pienen levy-yhtiön juttuja vuodelta 1993. Ei mitään Pro Tools-viilattua korvanamua.”

96.            Devin Townsend – Christeen

                                  Infinity – 1998 - Kanada

©illinoisentertainer.com

NIMI	Toomio	Petri
SOITTO/LAULU	2	2
SÄVELLYS/SOVITUS	2	1
LYRIIKAT	1	1
TUNNELMA/MEININKI	2	1
LEGENDAARISUUS	1	2
YHT	8	7

Tutustumisalbumi: Devin Townsend - Terria

Toomio

Devin-huuman yllyttyä huippuunsa oli kaikki levyt saatava. Infinity on levynä hyvin kaksijakoinen. On huippubiisejä ja sitten Devinin heikompaa materiaalia. Sitä se teettää, kun yrittää tehdä täydellisen levyn. Teetti myös sen, että alkoi iso pyörä Kanadan pojalla heittää. Osuutensa oli kaiketi myös tajunnanlaajentajilla. Minun mielestä Devinissä on aina ollut paljon samaa kuin Billy Corganissa. Tietynlainen tunnistettava hulluus. Artistin omasta mielestä, Infinity on edelleen kai paras albumi, minkä hän on tehnyt.

Christeenin äänivalli ja eteenpäin vyöryvä sävellys ovat täydellistä juoksumusiikkia. Itse en lenkillä enää musiikkia kuuntele, mutta ennen kovia treenejä tulee fiilistä haettua musiikista. Kappale lähtee käyntiin tyhjästä kuin Prius liikennevaloista. Basarisoundin ja poikabändimäisen "uuu"-huudon kontrasti luo tarttuvan pinnan. Väliosan karjunnassa on kaikki tarvittava tuska. Sanat ei sen syvällisemmin minulle iske, mutta toimivat riittävän ollakseen taattua Devin-poppia. Tosiasiassa sävellykseen on osallistunut myös Michael Monroen bändissä riehunut Ginger.

Petri Huhtala (Klikkaa nimeä!)

Jos totta puhutaan, niin minä en olisi halunnut arvioida tätä. Devin on minulle joku sellainen pyhä, jota kuunnellaan kritiikittä. Sitä ei arvostella. Devin on toisaalta musiikillinen Jumala, mutta kuitenkin se pieni villi lapsi, jonka tekemisiä voidaan katsoa myös läpi sormien. Näiden asioiden vuoksi olisin halunnut jäävätä itseni. Mutta ei, ollaan nyt sitten rehellisen analyyttisiä. 

Tomi osti aikoinaan pelkän kannen perusteella Physicist-levyn, ja ilmoitti, että nyt on kovaa menoo. Ja niinhän se oli. Ja edelleen on, teki Devin sitten mitä tahansa. Myönnetään; Devin on tehnyt urallaan myös huonoja biisejä, ja jopa levyjä. Ehkä pienet ohivuodot ovatkin kokonaisuutta ajatellen vaan hyväksi?

Jos ensiksi puhutaan vaikka mielikuvista. Devinin biisit ovat kuin mystisiä huoneita. Jotkut huoneet ovat kauniita, jotkut hyvin yksityiskohtaisia. Jotkut todella rumia ja jotkut pehmustetun pyöreitä. Välillä näissä huoneissa voi viettää ikuisuuden vain jonkun pienen yksityiskohdan parissa. Välillä huone on taas ääretön avaruus, jota vain hymyillen katselee. Christeen on ehkä se tylsä IKEA:n olohuone. Rehellisesti puhuttuna en ole tästä biisistä ollut koskaan oikein innostunut. Mutta onhan tämä soitannollisesti ja laulullisesti hyvin taidokasta. Sävellyksen ja sovituksen osalta kuitenkin aika keskivertoa.

Mielikuvissani Devinin lyriikat ovat niitä ovia, joita huoneissa on. Joskus ne aukeaa heti, välillä tarvitaan avainta tai jopa lukkosepän taitoa. Pehmustettujen ovien avaamisessa tarvitaan jo kirves. Kerronnallisesti tämä ovi ei avautuessaan oikein säväyttänyt, joten ovi kiinni ja IKEA:n kuvasto takaisin Devinin sukulaistytön hyllylle pölyyntymään. Katsokaahan musiikkivideo, koska se kiteyttää tämän ristiriitaisuuden tästä biisistä. Arvostelusta tuli sittenkin aika pintapuolinen analyysi, joka tekee tietyllä tapaa kunniaa biisin mitäänsanomattomuudelle. 

Toomio vastaa

”Tiesinkin, että tämä on Petelle pyhää kamaa. Jollain lailla koko Ruuhet-bändille. Peten analyysi pisti itsenikin miettimään onko Christeenin paikka sittenkään TOP100-listalla. Pitkän pohdinnan jälkeen suodatan sen Peten huone-teorian läpi. Omassa kodissani on perinteinen IKEA-olohuone. Ei mitään ”Wau-Voi helvetti-Ei ole totta”-kamaa, mutta siisti, käytännöllinen ja välttämätön. Paikka, jossa on mukava viettää aikaa, rauhoittua. Näin myös Christeen pitää paikkansa TOP100-listalla. Kiva paikka oleskella, ilman aivojen ylimääräistä rasittamista.” 

95.            Children Of Bodom - Deadnight Warrior

                                  Something Wild – 1997 - Suomi

©loudwire.com

NIMI	Toomio	Petri
SOITTO/LAULU	2	2
SÄVELLYS/SOVITUS	2	2
LYRIIKAT	0	0
TUNNELMA/MEININKI	2	2
LEGENDAARISUUS	2	2
YHT	8	8

Tutustumisalbumi: Children Of Bodom - Hatebreeder

Toomio

Lukion luokkakaverini Janne antoi minulle Something Wild-levyn lainaan vähän ennen kirjoituksia. Välitön kopiointi kasetille. Sitten se soikin äidin kermanvärisen Corsan soittimessa koko kirjoitusten ajan. Sain siitä muka voimia. Tämän nopeampaa musiikkia ei ollut olemassa. Alexi Laiho oli maailman paras kitaristi. (Lähempänä totuutta kuin Timo Tolkki.)

Jo biisin intro uhkaa veitsellä. Kun Jaska kilauttaa pellin kupuun, makaat kuolleena lattialla. Sellaista tykitystä koko biisi, ettei happea ehdi vetämään. (Toki sille ei ole tarvettakaan, kun henki lähti jo introssa…)

Jätkät oli nuoria, alta parikymppisiä. Soitto oli taidokasta, mutta biiseissä oli melodiat. Sävellyksenä tässä on jotain kunnianhimoista. Sellaista nuoren bändin hulluutta, johon on mahdollisuus silloin, kun ei vielä ole kehittänyt itselleen minkäänlaisia rajoja ja dogmia. Ei tarvitse itseltään kysyä voiko näin tehdä tai voiko tämän kertsin jälkeen tulla tällainen kohta. Pistää vaan niin kuin tuntuu.

Sanat on perustelttamurhaheviä, mutta asenne, jolla vähän nössönkin oloinen Laiho ne ilmoille paiskii, on kaukana tavallisesta

Petri Huhtala (Klikkaa nimeä!)

JAUJAU! Nyt mennään aika legendaariselle aikakaudelle, jolloin Stratovarius (Episode & Visions) kuului jokapäiväiseen annokseen. Muistaakseni makoilin pienessä krapulassa kaverin sängyllä ja yhtäkkiä tämä biisi alkoi soimaan. Välitön reaktio oli, että: ”Ei helvetti, mitä tämä on!?!”.  Tämän jälkeen bändin uraa on tullut seurattua aika tiiviisti. Vaikka en enää kuuntelekaan bändiä kovin aktiivisesti, on levyjä tullut hommattua ihan kannatuksen vuoksi.

Tähän bändiin liittyy paljon muistoja matkan varrelta. Ehkä paras muisto on ajalta, jolloin olin Alavuden nuokkarilla eturivistössä ja keikan jälkeen yhteiskuvassa Alexin kanssa. Oliskohan vuosi ollut -99? Edelleen kansainvälisesti hemmetin kova bändi, jolta voi odottaa vaan varmoja live-vetoja. Mutta onko bändi uudistunut vuosien saatossa? Ei ehkä tarpeeksi. Latvalan tullessa mukaan bändiin odotin jotain mullistavaa. Edelleen odotan jotain mullistavaa.

Biisin introsta on aina tullut mulle mieleen seuraava lause: ”I´m your boyfriend now Nancy”, ja kielen lipaisu! Vaikka se ei ole edes siitä leffasta. Biisin aloitus on edelleen yksi kovimmista mitä tiedän. Biisi on täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia ja kokonaisuuksia. Alun basaripyöritys vie biisiä hyvin eteenpäin, kunnes se helmi tulee pellin kupu-iskulla! Loistavaa! Siitä se sitten lähtee hyvin pyörimään, kunnes suvannon synat pysäyttää hyvän rallin ihmetyksen huutoon: ”EI…LISÄÄ!!!”. Sieltähän sitä sitten pikkuhiljaa alkaa tulemaan, ja kohdassa 2.21 alkaa taas mylly pyörimään.

Sovituksellisesti biisi oli aikaansa edellä, ja vieläkin se jaksaa ihmetyttää. Sävellyksen puolesta biisissä tapahtuu paljon. Näin kuuluukin, mutta mikään yksittäinen elementti ei kuitenkaan lyö liikaa lävitse. Nuoria ja taidokkaita soittajia, silti hyvässä balanssissa. Alexin laulu ei ehkä ole kansainvälistä tasoa, mutta sen voi aina kompensoida muilla taidoilla, vai mitä Petrucci? Kyllähän biisissä sanoitukset pitää olla, tosin tällä albumilla on vain yhdessä biisissä mietityt sanat, ja se ei ole tämä biisi. Kelpo erikoiskoe edelleen!

Toomio vastaa

”Petri, vuosi oli juurikin tuo 1999. Olin itsekin keikan katsomassa. Odottelin kanssasi hetken Alexia ja nimmaria, mutta seuraavana aamuna piti lähteä takaisin armeijaan. Niinhän se Allu oli sitten lähdettyäni tullut. Se harmitti jälkeenpäin. Levyssä on sellainen nuoruuden vimma, että. Vimmaa muuten lisäsi varmasti se, että Alexi halusi laulaa biisit vihaisena. Jätkät ihan kuulemma tappeli ennen soittoa. Jopa niin, että silloinen 2-kitaristi Kuoppala, joutui käymään sairaalassakin näitä aggrennostatuksia paikkailemassa.”

Ja käykäähän äänestämässä näistä kolmesta parasta biisiä!