Vastapallot - Tuukka Tuomela / Green Carnation-Purple Door, Pitch Black

Green Carnation - Purple Door, Pitch Black

             The Quiet Offspring – 2005 – Norja

©zenial.nl

NIMI	Toomio	Stuba
SOITTO/LAULU	1	1
SÄVELLYS/SOVITUS	1	2
LYRIIKAT	0	1
TUNNELMA/MEININKI	0	2
LEGENDAARISUUS	1	2
YHT	3	8

Tutustumisalbumi: Green Carnation - A Blessing in Disguise

Tuukka Tuomela (Klikkaa nimeä!)

Itse kuulin tämän biisin nyt jouluna 2013 ja olin välittömästi myytyä miestä. Biisi on vanha ja bändi myös, mutta muutama kaveri on tätä biisiä ja bändiä hehkuttanut jo joskus aikanaan, mutta silloin en itse tajunnut tätä hienoutta.

Biisin alku vie mukanaan melodiallaan ja ihme kyllä, syntikoillaan. Säkeistössä simppeli kitarariffi ja tehokkaat iskut. Mutta kun kertsi koittaa… So save me, I’m falling and I don’t have the strenght to go on… kylmät väreet joka ikinen kerta kun kertsi lähtee. Mahtava melodia, joka ehkä lohduttomista sanoistaan huolimatta aiheuttaa levollisen tunteen. Tai ehkä juuri siitä syystä. Kitarasoolo on yksinkertainen, mutta toimiva. Bändi ei ehkä kuulosta maailman virtuoosimaisimmalta, mutta soiton, sanoitusten ja laulun tunnelatausta ei virtuositeetilla tavoitetakaan. Yksinkertainen on monesti kaunista.

Toomio

Green Carnation. Jonnekin unholaan tämäkin oli ennen Tuukan vastapalloa jäänyt. Mistä lie Sami tämänkin bändin tempaisi, joskus noin 10 vuotta sitten. Tästäkin bändistä löytyy se pieni turha nippelitieto: laulajan lapsi tai vaimo (tai molemmat) kuolivat jotakuinkin traagisesti. Tämän myötä kappaleissakin on vakavastiotettavaa kaihoa ja kaipuuta.

Paha sanoa, onko bändin soitossa mitään massasta erottuvaa virtuoosimaisuutta. Tuskinpa. Laulajan ääni on silti aika miellyttävä. Skandinaavinen ykkönen. 

Kuuntelin rohkeasti myös muutaman muun bändin biiseistä. Niitä, kuten tätäkin, leimaa hiukan ärsyttävätkin kitarariffit. Peruskomppi ja tökkivä riffi. Mutta ai jumaliste on komia synaliidi! Voisin sanoa, että siinä on jotain, mitä itsekin tulee oman bändin tuotoksissa käytettyä. Ainakin haettua. Yksinkertaista tunnelmaa. Jostain Nordmanin ja Soilworkin jäämistä tämä kappale on tehty. Sävellys on hyvä. Kertosäe siis. Yhtä pistettä.

Sanoitus on synkkää. Biisin nimi on lähempänä progebändien tuotoksia. Se ei haittaa. Sanat eivät ihan huonot ole, vähän tylsät ja tarttumattomat. Ei ihan pistettä tästä kuitenkaan.

Tunnelma on keskimäärin karhean synkkä, mutta kertosäe tuo pienen oletuksen toivosta ja paremmasta. Ei ehkä silti riitä ihan yhteen pisteeseen.

Legendaarisuudestapa annan yhden pisteen. Sen verran monta hauskaa muistikuvaa kappale toi. Jälleen Alavuden kirjastoa, syntymäkodin yläkertaa jne. Ei tämä huono ole, todistaa vain meikäläisen arviointikriteerien kaipaavan kehitystä. No, tällä mennään tämä lista.

Toomion TOP-100 - Biisit 55-53.

55. PMMP - Maria Magdalena

                      Kovemmat Kädet – 2005 – Suomi

©nrgm.fi

NIMI	Toomio	Stuba
SOITTO/LAULU	2	1
SÄVELLYS/SOVITUS	2	1
LYRIIKAT	2	1
TUNNELMA/MEININKI	2	2
LEGENDAARISUUS	1	1
YHT	9	6

Tutustumisalbumi: PMMP - Kovemmat Kädet

Toomio

PMMP tuli elämääni varsinaisesti vasta nykyisen vaimoni kautta. Väkisin sitä kuuli jo ennemminkin, mutta Joensuuhun muuton jälkeen on bändi tullut nähtyä livenäkin jo useampaan otteeseen. 

Kuten monesti on huomattu, en usein tykkää suosittujen bändien suosituimmista kappaleista. Jotenkin aina kolahtaa ne erikoisemmat biisit. Niin nytkin. Maria Magdalena on viimeisen päälle uhkaava ja surullinen kappale. Nyttemmin tauolla oleva PMMP oli minulle yksi kovimmista live-bändeistä. Etenkin rumpalin työskentely on aina kiehtonut, niin visuaalisesti kuin ihan soundipuolellakin. Kontrolloitua kohkaamista. Mira ei mikään sensaatiomainen laulaja ole, mutta Paula korjaa tämän puutteen. 

Tuottaja-säveltäjänä Jori Sjöroos on vakuuttavan kova. Biiseistä kuulee, että tämä on PMMP:tä, mutta kappaleet eivät kopioi toisiaan. Ainakaan liiaksi asti. Keskitempo kun ei tavallista PMMP:tä taas ole, jää kappaleesta muistijälkiä. Raskaat voimasoinnut jyräävät päälle. Näin tekevät myös murskaavan kuuloiset stemmat, jotka muuttuvat bridgessä jopa hiukan toiveikkaaksi.

Sanoituksen on kerrottu olevan jatkoa Mana Manan samannimiselle kappaleelle, jonka PMMP on myöskin itse esittänyt. Mielisairaalassa siis ollaan. Kuinka kivaa on se.

Tunnelma on synkkä, kolkko ja raskas. Soinnut venyy ja paukkuu ja vääntyvät kierteelle. Samaan tapaan kuin Alice in Chainsin Check My Brainilla. Mieli on vääntynyt jonnekin. On tässä kuitenkin aistittavissa sellaista vellovaa pään sairautta.

Legendaarisuutta tässä on jo Joensuuhun tulon osalta. En usko, että PMMP olisi soittolistallani, ehkäpä ollenkaan, jos en Itä-Suomeen olisi eksynyt. Tai löytänyt. Vaikka se olisi 15 vuotta sitten ollutkin noloa, niin nyt se on pelkästään hyvä asia. 


Tuukka Tuomela (Klikkaa nimeä!)

Mana Manan Maria Magdalena on ilmeisesti toiminut tämän PMMP:n samannimisen kappaleen pontimena. Kumpaakaan versiota en muista aiemmin kuulleeni, mutta synkkää kamaa on kumpikin sävellysten sävyiltään ja sanoituksiltaan. Jos nyt oikein ymmärsin pienin salapoliisityön jälkeen niin PMMP:n Maria Magdalenan sanoituksissa laulun tyttö kertoo tarinaa hullujen huoneelta käsin ikään kuin vastavetona Manan Manan sanoituksiin, jossa poika laulaa, että ”mun tyttöni joutui mielisairaalaan”. Sinänsä hyvä oivallus PMMP:n tekijätiimiltä sanoitusten suhteen. Muuten ihan ok veto, mutta omaan korvaan bändiltä löytyy parempiakin veisuja katalogistaan.

PMMP on ollut itselle outo bändi siinä mielessä, että bändin meininkiä tuli diggailtua kevyesti kun olivat vielä aktiivisina. Ei sillä, ettäkö levyhyllystä löytyisi levyä tai vapaa-aikana tulisi bändiä kuunneltua, mutta muistan yhdenkin Ilosaarirockin kun juoksin muistaakseni Insomniumin jäähallikeikalta Laululavalle katsomaan jo alkanutta PMMP:n keikkaa ja matkalla nyrjäytin nilkkani. En tosin niin pahasti, etteikö ilta olisi jatkunut normaalisti. Tosin kavereilta tuli kevyttä kuittia, että kannattaako sitä nyt itseään teloa kyseisen bändin takia. Mutta hyvä livebändi kyllä tuo PMMP oli.

Toomio vastaa

"Sanoitusideasta olisi kyllä voinut enemmänkin pisteitä antaa. Hienoa tehdä vastaus/jatko jonkin toisen artistin tarinaan. Miten tuota ei ole enemmin tullut ajateltua? 

En minäkään ole yhtään levyä itse ostanut, mutta ihan mielelläni niitä kuuntelen. Tyttökin lauloi suunnilleen ensimmäisinä sanoinaan "Jeesus, Jeesus ei tule..." 

54. Soilwork - The Bringer

            Natural Born Chaos - 2002 – Ruotsi

©metalupdate.com

NIMI	Toomio	Stuba
SOITTO/LAULU	2	1
SÄVELLYS/SOVITUS	2	1
LYRIIKAT	2	1
TUNNELMA/MEININKI	1	1
LEGENDAARISUUS	2	0
YHT	9	4

Tutustumisalbumi: Soilwork - Natural Born Chaos

Toomio

Bändi, johon tutustuin vahingossa tavallaan kahden asian takia. Ensimmäinen oli albumin kansi ja toinen sen tuottaja. Ajoin omituisen musiikin takia Helliselle ja ihmettelimme, miten voi olla sellainen biisi kuin Follow the Hollow oli.

Joskus In Flamesin jälkipoltoissa lanseerattiin genre nimeltä göteborg-metalli. Sitä Soilwork mielestäni on. Örinälaulun ja kliinikertojen sekoitusta. Tämän aikaisen Soilworkin sielu oli ponnekas soitanta. Laulaja Speed oli pätevä kaveri. Kitaraduo sooloineen Tipton/Downing ja Grapow/Weikathin jalanjäljissä. Rumpali suomalainen, peltisine filleineen ja basisti hullu live-koheltaja. Mutta mikä toi tähän väriä, oli nimenomaan koskettimet.

Monesti oletetaan, että diggailen kosketinkikkailusta. Ei. Kyllä minä eniten pidän siitä, että koskettimet tuovat kappaleelle syvyyttä, tunnistettavuutta tai jotain muuta lisäarvoa. Soilworkin ukko sen todella osaa. Minulle tämä on Evergreyn In Search of Truthin ohella yksi kovimpia kiipparilevyjä.

Sävellys on minun normeihin aika keskitempoinen, mutta tässä kappaleessa ei haittaa. Varsinkin lopun c-osa on hienosti Devinin hengessä, muttei kuitenkaan liikaa matkien tehty.

Sanat liikkuvat kaksijakoisessa valintojen maailmassa. Soilworkilla on parempiakin sanoituksia. Silti jostain syystä kappaleen lähtiessä soimaan, muistan melkein jokaisen fraasin. Ei siinä silloin ole kaikki pieleen mennyt. Minä en nimittäin kovin hyvin sanoja muista.

Tuon keskitempoisuuden takia en tästä oikein tunnelma-/meininkipisteitä voi liiemmälti antaa. Ne tulevat kuitenkin hiukan legendaarisuusvetoisesti. Siitä voisikin antaa jopa kolme pistettä. Silti. Silti tässä hetkessä, tämä on kovimpia Soilworkin biisejä. Ei vaan voi mitään.

Tuukka Tuomela (Klikkaa nimeä!)

Ihan alkuun pitää sanoa, että Soilworkia yleensä on tullut kuunneltua aivan pirusti, mutta siltikään en muista biisien nimiä juurikaan. En sitten tiedä onko tullut kuunneltua aina jotenkin taustamöykkänä vai mitä. Ainakaan sanoitusten takia en ole kuunnellut niin kuin en yleensä muutakaan musiikkia, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta.

Itselle kovin Soilwork-kausi osuu samoihin aikoihin kun tein päättötyötä ja silloin tuli luukutettua nimenomaan taustamölynä A Predator’s Portraitia, Natural Born Chaosta ja Figure Number Fivea. The Chainheart Machinea unohtamatta. The Bringer löytyy Natural Born Chaokselta, jonka tuottajana hääri muuan Devin Townsend ja sen kuulee. Niin hyvässä kuin pahassa. Edeltävä A Predator’s Portrait oli vielä aika rosoista, rivakkaa ja koukkuista menoa, mutta uuden tuottajan myötä rosoja tasoitettiin ja tuotantoa suoraviivaistettiin. Näin ainakin omaan korvaan kuultuna. Siinä ehkä menetettiin jotain, mutta toisaalta tuotiin lisää hittipotentiaalia ja muita uusia ulottuvuuksia biiseihin.

The Bringerin alku on mukavan leppoisa ja introssa on jotain vetoavaa ja kaihoisaa. Feedback-liidit kuulostavat mainioilta, ja kun rummut ja muu räminä lähtee, niin samalla alkaa pää nyökyttelemään hyväksyvästi. Ilmassa on matkan tuntua.

Tässä, kuten niin monessa muussakin Soilworkin biisissä, soitto tuntuu vain soljuvan ja biisi vie mennessään vastustamattomasti. Tässäkin biisissä on hyviä riffejä ja bändin kitaristit tekevät hyvää työtä niin komppi- kuin soolo-osastolla. Soolotkin ovat jotain muuta kuin pelkkää otelautajuoksutusta skaalasta toiseen. Sitä ei jaksa kuunnella pätkääkään. Sitä en tiedä, miten paljon herra tuottaja on tuottanut myös kitarasooloja ja muuta kitarointia kun kerran siitä itsekin jotain tietää, mutta joka tapauksessa hyvältä kuulostaa. Itse olen aina pitänyt Soilworkin kitaristeja kuitenkin tyylitajuisina pelimanneina. Ketä nyt on sitten milläkin levyllä sattunut soittamaan. Lisäpisteen voisi antaa myös kiipparisoolosta, joka on tyylikäs sekin kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Biisin sanoituksista en osaa sanoa juuta en jaata. Kertsissä tosin huomasi, että sanat muistuivat ainakin mieleen, että on siellä semmoista iskulausetta joukossa, että aiemmalla pitkäkestoisella luukuttamisella on ollut seuraamuksensa. Sehän on hyvä merkki se, jos biisistä jää tämmöisiä asioita mieleen.

Kokonaisuutena The Bringer on kelpo ralli, jossa bändisoitto on nyt niin tiukkaa kuin olla voi, sovitus toimii, eikä pieni pintasiloisuuskaan haittaa. Tyylikäs biisi, joskaan ei bändin paras. Uusinta The Living Infinite-levyä voin suositella.

Toomio vastaa
"Samoja asioita sieltä on Ähtärin mies löytänyt. Samilla oli muistaakseni tuo Chainheart Machine herätysäänenä kännykässä. Kyllä siihen niukin naukin heräsi. Itse annan myös suositukseni uudelle levylle. Se on vieläpä tupla."

53. Queens of the Stone Age - I Appear Missing

             ...Like Clockwork - 2013 - USA

©musictrajectory.com

NIMI	Toomio	Stuba
SOITTO/LAULU	2	1
SÄVELLYS/SOVITUS	2	1
LYRIIKAT	1	0
TUNNELMA/MEININKI	2	1
LEGENDAARISUUS	2	0
YHT	9	3

Tutustumisalbumi: Queens of the Stone Age - Songs for the Deaf

Videoversio

Koko biisi

Toomio

On melkoisen uusi kappale tälle listalle. Ensikuunteluilla tämä ei oikein ollut minkäänlainen. Kappaleen kuitenkin laitoin toiseen blogiini.

Se, miksi kappale listalta löytyy, ei ole pelkkää musiikillista ansiota. Äitini eli viimeisiä hetkiään. Kun laitoin kappaleen tuohon toiseen blogiini, äidiltä tuli viesti: "Hyvä kappale, hieno video." Eihän se 56-vuotiaan musiikkia ehkä ollut, mutta videossa varmaan oli jonkinlaista toivoa hänellekin. Legendaarisuus siis korkealla.

QOTSA on bändi, joka läpilyönnin aikaan oli melko rasittavaa kuunneltavaa. Toisaalta bändi teki jotain niin erilaista, että se jäi koukuttamaan. Noin viisi vuotta sitten QOTSA vei sydämeni.

Soittotaitoa on. Se on solmittu tosi tiukasti aavikko-stonerin taustalle, mutta on sitä siellä. Soundi on hyvä. Junnausta on paljon, mikä jo aiemmin kertomani mukaan toimii. Hommen jopa laiska lauluääni kiehtoo, myös siksi, että omani taipuu hänen skaalaansa melko lailla, ja pystyn näitä siis perässä hoilaamaan.

Sävellys on tässä kappaleessa jopa liian ehjä QOTSAN biisiksi. Aika perinteinen blues-kuvio. Rekan yliajamaa tunnelmaa. Loppuosion (kuunnelkaa myös koko kappale, vaikka video hieno onkin!) proge-pätkä on nerokasta epäkeskoa. Sen tämä bändi osaa.

Muistelen, että sanat kertoisivat laulaja Hommen rajakokemuksesta syntyneistä ajatuksista. Jotenkin tässä aistii kuoleman läsnäolon, mutta ei samalla lailla pirullisesti virnistäen kuin yleensä QOTSA:lla vaan ihan vakavasti ja synkästi. Tosissaan.

Tunnelma on kuta kuinkin ahdistava ja loppua odottava, ehkä "luopuva" kuvaa parhaiten tätä. Siinä on myös hiukan toivoa, ihan hiukan, mutta jonkin sävelen verran sitäkin.

Ottaa muutaman kuuntelukerran että tämän sisäistää, ja näin kevään korvalla pari ylimääräistä, mutta erikoisen harras kappale. Voi olla, että jossain vaiheessa nousee korkeammalle sijoitukselle.

Tuukka Tuomela (Klikkaa nimeä!)

Tämä bändi kuuluu itsellä kategoriaan “tästä voisi tykätä, mutta ei oikeastaan”. Sinänsä tykkään bändin meiningistä, aavikkorockista (vai mitä tämä nyt on?), mutta jotenkin ei ole vain löytynyt sellaista tilannetta, missä bändiä voisi tosissaan kuunnella. Muutama hittibiisi on aivan hyvä.

Yritin tätä uutta …Like Clockwork-levyä joku ilta kuunnella ja eihän siinä montaa biisiä alkua pidemmälle tullut päästyä. Että tältä pohjalta arvioimaan levyn loppupään I Appear Missing-kappaletta.

Leppoisa, simppeli ja lyhyt kappale, joka vaatii kuitenkin kuuntelukertoja useamman, että edes jotenkin aukenee. Veikkaisin, että sanoitukset kun lukisi ajatuksella, niin voisi saada jotain lisäsyvyyttä tähän. Tai sitten ei. Kun ei kuuntele musiikkia sanoitukset edellä niin ei ne sanoitukset yleensä äkkiä aukenekaan. 

Kitaroinnista täytyy sanoa, että kun kuuntelee kuulokkeet päässä niin varsinkin säkeistöissä tulee aika tuutin täydeltä erinäistä tavaraa eli stereokuva on käytetty hyväksi tehokkaasti. Josh Hommen laulu kuulostaa vaivattomalta ja miellyttävältä. Komppiosastosta ei osaa muuta sanoa, kuin että komppi pysyy kasassa ja basso vetää joitain hyviä kuvioita.

Tähän pitäisi varmaan laittaa jokin spoiler alert, mutta biisin loppu yllätti ainakin ensimmäisellä kuuntelulla. Jos muuten koko muu biisi tuntui vain soljuvan eteenpäin niin lopun riffittely ja rumputuli herätti ennen loppua. Hyvä. Biisin lopun sanat ”because you hit the ground” kuvaa koko biisin lopun tunnelmaa hyvin ja biisin videossa tämä tulee hyvin kuvaavasti selville.

Eli sanoisin, että tämä on ihan ok biisi ja saatan jopa antaa uuden mahdollisuuden koko levylle.

Toomio vastaa

"Hei, Ähtärin ukko! Nyt vähän rock-historiaa haltuun ja koko QOTSA:n tuotanto läpikuunteluun. Ensimmäisestä levystä lähtien. Bändi ei päästä helpolla, mutta kuka sitä kaipaa. Et kuitenkaan tykkää helpoista naisistakaan?

Äiti muuten oli syntyjään Ähtäristä. Pieni särö se on jokaisen menneisyydessä."

Vastapallot - Vesa-Matti Teppo / Lamb of God-King Me

Lamb of God - King Me

             Resolution – 2012 – USA

©exclaim.ca

NIMI	Toomio	Vesku
SOITTO/LAULU	1	2
SÄVELLYS/SOVITUS	1	2
LYRIIKAT	1	2
TUNNELMA/MEININKI	0	2
LEGENDAARISUUS	0	0
YHT	3	8

Tutustumisalbumi: Lamb of God - Sacrament

Vesa-Matti Teppo (Klikkaa nimeä!)

Tässä on tullut viime aikoina pyöritettyä kohtuullisen paljon Lamb of Godia, joten pistetääs vastapallona viimeisimmän levyn päätösraita King Me. Lämpenin aika hitaasti ko. yhtyeelle, mutta kun sai juonen päästä kiinni, on ollut menoa. Viimeisin levy (Resolution) palasi taas takaisin "omalle tasolleen" hieman heikomman julkaisun (Wrath) jälkeen.

King Me on hieman poikkeava biisi muusta LoG-tuotannosta: alkaa hitaasti, mukana on syntikkaa ja muutenkin on yritetty tehdä eeppisempää kokonaisuutta, siinä mielestäni varsin hyvin onnistuen. Toki sieltä perinteistä LoG-meininkiä löytyy mukana, jossa rummut ovat pinnassa, ehkä joidenkin mielestä turhankin hallitsevassa osassa ja erikoiset kitarakikkailut rytmeineen maustamassa perusmättöriffiosuuksia. LoG-tuotanto käyttää myös hyvin koko äänialueen hyväkseen ja biisistä löytyy ääniä kuuloalueen alarajalta ylärekisteriin asti. Randy Blythen vokaalit toimivat kokonaisuudessa erinomaisesti ja sanoissakin on tulkittavissa hyvin biisin tunnelmaan sopivaa mielen sekamelskan jaakobinpainia.

Kokonaisuutena erittäin tarttuva ja laadukkaasti (omaan makuun) toteutettu teos, kuten koko levy. Legendaarisuuspisteet jäävät kuitenkin nollaan, koska mitään erityistä asemaa biisillä ei ole, ainakaan vielä.

Toomio

Vastapallo olikin tällä kertaa lumen sijasta metallia. Lamb of God on niitä bändejä, jotka ovat olleet koko olemassaolonsa ajan "pitäisi varmaan tutustua"-listalla. 
Kun lähtökohta oli tuo, sitä odotti jotain menoltaan melko terätöntä. Örinälaulu yhdistettynä kohtuullisen tavanomaiseen sahaukseen ei tahdo kohdallani kestää kulutusta. Se kuuluu puhki, jonka jälkeen sisällön jämätkin valuvat pois.

King Me kuulostaa kuitenkin erilaiselta kuin odotin. Siinä on tasamaata, mutta myös laaksoja. Laulajan soundi vain on liian yksitotista. Örinässäkin voi olla sielua, mutta tässä se on myyty jollekin. Koskettimet tuovat jotain lisää. Hiukan ollaan kuitenkin pelkissä korkeissa sävelissä, joka tuo mieleen Dark Tranquilityn. Syvää ja mätää. Soittoteknisesti ykköstä. Sävellyksestä myös.

Lyriikka on jonkinlaista skitsofreniaa ja valinnanvaikeutta. Minä löydän tästä myös moraalikäsityksen taistelua suurta ja voittamatonta biologista viettiä vastaan. Ilahduttavan syvämieliset sanat tähän genreen. Yksi piste.

Tunnelma ja meininkiä vain ei ole riittävästi. On metalli kromattu niin, ettei otetta saa. Jotain erkkaa tämä päälleen kaipaisi, muuten tästä ei jää mitään käteen. Genrepuussa tämä majailee ilmeisesti groove-metallin oksalla. Mutta silti tästä groove puuttuu. Ei elä niin millään.

Legendaarisuutta on juuri sen verran, että en ole kuunnellut vaikka bändi on kauan ollutkin olemassa. Sillä ei pisteitä heru. Sinnepäin, muttei sinne asti.

Toomion TOP-100 - Biisit 58-56.

58. Black Sabbath - Immaculate Deception

                      Cross Purposes – 1994 – Iso-Britannia

©movies.film-cine.com

NIMI	Toomio	Vesku
SOITTO/LAULU	2	2
SÄVELLYS/SOVITUS	2	2
LYRIIKAT	1	0
TUNNELMA/MEININKI	2	2
LEGENDAARISUUS	2	0
YHT	9	6

Tutustumisalbumi: Black Sabbath - Cross Purposes

Toomio

Yläasteella (tai saattoi olla jo lukiossa) luokkakaveri alkoi jostain pirun syystä kuuntelemaan Black Sabbathia. Ei se oikein lähtenyt, vaikka Paranoid oli toki tuttu. Alavuden kirjastosta kuitenkin löytyi Cross Purposes-levy.

Tämä levy ei taida tosifanien suosiossa olla, "Eihän siinä oo ees Ozzya." Juuri siksi levy tuntui itselläni napsahtavan kohdilleen. Tony Martin on noin tuhat wattia parempi laulaja kuin Ozzy. Itse asiassa voisin Martinin nostaa kymmenen parhaan hevilaulajan joukkoon. Uskon, että moni lähtee linjoilleni tämän levyn kuultuaan.

Immaculate Deception on minun kaavoihin sopiva kipale. Se alkaa aika pahalla riffillä, joissa Iommi taitaa oikeasti olla aika mestari. Silti kappaleessa on kuitenkin erittäin syvä ja koskettava säkeistö, josta se muuttuu vähän punkmaiseksikin kohkaamiseksi. Ja niin edelleen kunnes siirrytään oikeaoppisen pehmeästi säkeistön riffiin.

Sanat ovat bändin nimen mukaan melko synkät. Ei niinkään sanoitus, vaan sanojen sovitus kappaleeseen. Se toimii.

Tunnelma on synkän toimintakauhuelokuvan mukainen. Jotenkin voisin nähdä tämän vaikka Walking Deadin takaa-ajokohtauksen taustalla. Tony Martin ja Iommi. Ei tässä muuta tarvita.

Jos tekstissä mainitaan Alavuden kirjasto, on viisi ehdottoman legendaarinen. Tässä kerrottakoon, että tuo kirjasto oli musiikkitarjonnassa kyllä kaikkea muuta kuin valtavirtaa.


Vesa-Matti Teppo (Klikkaa nimeä!)

Olen jotenkin onnistunut ohittamaan kyseisen yhtyeen miltei kokonaan, satunnaisesti kuultuja yksittäisiä viisuja lukuun ottamatta. Ozzy Osbournea enemmänkin, mutta sillä ei taida hirveästi olla tekemistä enää tämän aikakauden Black Sabbathin kanssa...? :)

Joka tapauksessa, arvioitava kipales oli mulle kokonaan uusi tuttavuus, itse asiassa kaikki ko. levyn biisit olivat (joo, levy pitää kuunnella aina). Levy on varsin tasapaksua rokkenrollia/hevirokkia, josta kyseinen kappale erottuu varsin selvästi parin muun vedon lisäksi. En nyt sanoisi huippulätyksi, mutta varsinkin taustamusiikkifiilistelynä toimii ihan hyvin. Tietyllä tavalla saman tyylistä kuin Black Label Society, mutta ei kuitenkaan - yhdistävinä tekijöinä näillä kahdella kovettu kitarointi ja letkeä meininki.

Ja takaisin kappaleeseen. Kokonaisuus on varsin eheää ja "luonnollista" tekemistä. Biisin aloittava riffi on biisissä hallitseva, mutta sitä ei kuitenkaan ole käytetty liikaa. Ja kyllä, tarttuu soimaan päähän päiväksi jos toiseksikin. Loppua kohden tunnelma ja meininki sen kuin kohoaa ja soolo kruunaa kokonaisuuden, ennen kuin biisi loppuu samaan riffiin millä alkoikin. Itse asiassa ennen sooloa käsi jo viimeistään hapuilee volumepotikkaa kaakon suuntaan. Syntikoilla on saatu myös sopivasti tunnelmaa ilman, että puskee hallitsevasti esiin. Muutenkin varsin tasapainoisesti miksattu kokonaisuus, jossa ei ole havaittavissa mitään ärsyttäviä elementtejä.

Lyriikoiden arvostelemiseen olen varmaan se kaikkein huonoin ihminen, kun harvemmin niitä tulee sillä korvalla kuunneltua. En mä ainakaan noista lyriikoista mitään ideaa saanut irti, perusheviosastoa. Kiikariosaston toisen puolen täydentää legendaarisuus, koska mitään mielleyhtymiä (edes riffiin) ei entuudestaan ollut. Jos tätä olisi luukutettu Corollassa 10-15 vuotta sitten samaan tapaan kuin vaikkapa Sepulturan Roots Bloody Rootsia, legendaarisuuspinnat irtoaisi todennäköisesti saman tien.
  

Toomio vastaa

"Eihän tämä nyt helvetissä ole tasapaksua. Levynä tämä on täysin timanttia. Ei tämän genren lyriikoissa varmaan päästä kovin syvälle, ellei sitten helvettiin. En noita syntikoita jotenkin edes tajunnut. Nehän on todella hienosti sovitettuja. Pehmeitä liukuja sisään ja ulos." 

57. Kashmir - Rocket Brothers

            Zitilities - 2003 – Tanska

©nrgm.fi

NIMI	Toomio	Vesku
SOITTO/LAULU	2	1
SÄVELLYS/SOVITUS	2	1
LYRIIKAT	2	2
TUNNELMA/MEININKI	1	1
LEGENDAARISUUS	2	0
YHT	9	5

Tutustumisalbumi: Kashmir - Zitilities

Toomio

Tätä kappaletta ei noteeraisi ilman videota. Tai en olisi noteerannut aikanaan. Jälleen sarjaan "tästä ei saa tykätä".

Kuuntelin nytkin tätä ilman videota, mutta aika syvälle on iskostunut mieleen tuo video. En osaa kuunnella pelkkää kappaletta. Hienosti tehty video, oman aikansa hipsteriä.

En osaa sanoa onko tämä soitannollisesti mitään magiikkaa. Lauluääni on nasaali, mutta genreenhän se kuuluu. Ja on varmaankin yksi syy sille miksi bändi ampaisi tähtiin.

Sävellys on hyvä. Aika yksinkertainen. Moni voisi sanoa "liian", mutta tehkääpä yksinkertainen ja aikaa kestävä biisi. Tässä sellainen ompi.

Tarinapuolelta löytyy surullinen tarina, joka ei kuitenkaan ole se tarina, joka videolla kerrotaan. Ilmeisesti laulajalla on ollut vähän haastava elämä veljensä kanssa. Sanat ovat hienot. Siinä voi nähdä tietynlaista luopumista kavereista, sukulaisista, miksei joku ehkä puolisostaankin. Luopumista, joka elämän jatkuessa lisääntyy.

Tunnelma on surullinen. Tunnelma on paperiukkojen mustavalkoinen tunnelma. Haikeaa kuin mikä. On siellä pientä toivoakin. Sellaista, joka on pakko löytyä selvitäkseen.

Laulu on sen verran legendaarinen, jotta se nousee itselläni legendaarisimpien joukkoon. Monta pistettä.     

Vesa-Matti Teppo (Klikkaa nimeä!)

Nyt tulee vastaan bändi, josta en ole ikinä kuullutkaan. Toisaalta en kyllä ole mikään indie-rockin suuri fani, joten sinänsä ei mikään ihme. No ei muuta kuin Spotify päälle ja ihmettelemään, millaista mölyä hakusanat suoltaa eteen.

Eka fiilis oli, että laulajan olisi voinut hankkia vähän myöhemmiltäkin Idols-kierroksilta, eikä niistä ekoista koelauluista, mutta kun koko levy tuli kuunneltua läpi, ei se enää niin pahasti häirinnyt. Levy on lopulta varsin hyvä kokonaisuus, josta tämä avausraita oli yksi parhaista, mutta ei välttämättä se paras veto.

Fiilis biisissä on hyvä ja rento, miksaaja on jättänyt mukavasti dynamiikkaa, mutta tietynlainen vintage-soundi (tai sen hakeminen) hieman ärsyttää, kuten vähän kaikissa saman tyylilajin tuotoksissa. Soitto on hyvää, mutta laulusta ja soundista pitää rokottaa pisteet pois. Toisaalta, voidaan miettiä, millainen laulu tuohon nyt oikeasti sopisi, jotta se erottuu muusta samankaltaisesta tavarasta? Biisi ja sen sovitus on toimiva ja johdonmukainen: kaikki osa-alueet toimivat hyvin yhteen.

Lyriikoissa näytti olevan varsin hyvä ja selkeä tarina, josta jopa minäkin ymmärsin jotain, ja joka sopii napakasti biisin tunnelman kanssa yhteen. Näin enemmän menevämpää ja raskaampaa tavaraa tavallisesti kuuntelevana olin tyrkyttämässä tunnelmasta ja meiningistä nollaa, mutta oikeastaan lyriikoiden lukemisen jälkeen on pakko antaa pinna myös tähän lokeroon. Näin kiikarit jää saamatta ja ainoan nollan pokkaa legendaarisuus, kuten Sabbathin biisikin.

Kokonaisuutena näin teknis-orientoituneelle ihmiselle liian "humanistimaista" musiikkia, mutta varmasti omassa genressään kovaa settiä. Yllättävän hyvät pinnat tuosta kuitenkin lopulta koostui ensifiiliksestä huolimatta.

Toomio vastaa
"Se ei näköjään Jyrki ole näkynyt siellä Kangaslammen toisessa päässä. Miten on voinut elää 90-luvun lopun ja 2000-luvun alun kuulematta Kashmirista? Vähän arvelinkin tähän suuntaan tykkäämistä, mutta toisaalta aika kovat pisteet ärrimörrihevimieheltä."

56. Dimmu Borgir - Progenies of the Great Apocalypse

             Death Cult Armageddon - 2003 - Norja

©flickr.com

NIMI	Toomio	Vesku
SOITTO/LAULU	2	2
SÄVELLYS/SOVITUS	2	1
LYRIIKAT	1	1
TUNNELMA/MEININKI	2	2
LEGENDAARISUUS	2	1
YHT	9	7

Tutustumisalbumi: Dimmu Borgir - Death Cult Armageddon

Toomio

Norjalaisten marssi musiikkikartalle on tainnut käydä vanhan sielunvihollisen avittamana. A-han lisäksi ei juuri norjalaisia bändejä löydy historian siiviltä. Lukuunottamatta blakkismätkettä.

Dimmu Borgir lienee kyseisestä lajityypistä legendaarisin bändi. Bändi ei taida ihan niin tosissaan olla pahuuden kanssa ja niin Shaghrath kuin Mustiskin (ei muuten vaikuta bändissä enää) vaikuttavat haastatteluissa hyvin sopuisalta tyypiltä. Mutta eeppistä black metallia nämä pojat osaavat tosiaan tehdä.

Aikaisemmin Dimmun kuunteleminen oli jotenkin paha asia kaveripiirissäni. "Ne on satanisteja." No sitä eivät ole, vaikka Saatanasta saatanan komeasti laulavat. Osasin joskus soittaa Mourning Palacen koskettimilla. Ei ole muuten hurjan vaikea.

Soittimet hallitaan ja kitaristikin (=taitaa muuten olla Immortalin Abbath) vetää kliiniäkin hienosti. Örinä on mitä on. Sävellys on aivan todella eeppinen ja maailmanloppua ennustava. Vielä tässä taisi vanha rasisti Hellhammer rumpuja paiskoa, joten se osastokin kantaa kyllä genressään mihin asti vain.

Sanoitusta värittää (yllätys, yllätys) pieni kirkonvastaisuus. Onhan sanoituksiin tullut syvyyttä aikojen saatossa, eikä niissä varsinaista saatanan palvontaa oikein ole. Enemmän aatteellista vastustamista, ehkä myös vähän populismia genreniilojen houkutukseksi. Kai nämä kontekstissaan ovat parempaa keskitasoa.

Tunnelma ja meininki on sieltä apokalyptisistä hetkistä revitty. Aika mainioin kääntein siihen on luotu eeppistä pahuutta.

Legendaakin tässä on. Kyllä sitä onkin aikaa vierähtänyt tästä kappaleesta.

Vesa-Matti Teppo (Klikkaa nimeä!)

Noniin, nyt päästään asiaan! Bergeriä on tullut kuunneltua aika paljonkin vuosituhannen vaihteen molemmin puolin, mutta tähän biisiin liittyen Death Cult Armageddon (DCA) oli viimeinen Dimmu-levy, mitä tuli kuunneltua. Yhdellä sanalla sanoen, levy oli pettymys. Se missä edellistä Puritanical Euphoric Misanthropiaa (PEM), aikaisemmista levyistä puhumattakaan, tuli hinkattua ties kuinka paljon, tämä lätty jäi aika nopeasti hyllyyn pölyttymään.

Arvioinnin yhteydessä rummutin levyä (DCA) aika moneen kertaan ja koitin samalla miettiä, miksi aikanaan näin kävi? Itse asiassa levy alkoi kuulostamaan jo paljon paremmalta muutaman kuuntelukerran jälkeen, joten olinko vain liian kärsimätön? Vertailukohdaksi piti rummuttaa myös PEM, pariinkin kertaan. Ensimmäinen huomio oli, että tulee muuten Barkerin mättö huomattavasti paremmin ja mahtipontisemmin esiin PEM:llä. Malliesimerkkinä loistava kolmosraita Kings of the Carnival Creation tai vaikkapa kutosraita Puritania. Jotenkin tuntuu, että Barkerin ylivertainen soittotaito on miksattu aivan v*tuilleen DCA:lla, dynamiikka puuttuu, eikä siinä totta puhuen ole niitä kaikkia hienoja yksityiskohtiakaan, mitä PEM:llä. PEM-kuuntelun jälkeen DCA ei kuulostanutkaan enää niin hyvältä. No, se olikin Barkerin viimeisin levytys tässä bändissä...

DCA:n biisit ovat lyhyempiä kuin aikaisempien Dimmu-levyjen: arvioitava biisi on mitaltaan vain kolme ja puoli minuuttia. Aineksia olisi kovaankin eeppokseen, jos sitä olisi maltettu kasvattaa hieman lisää. Nyt se tahtoo loppua vähän kesken. Joka tapauksessa, se missä rummut on piilotettu, tulee taas orkesteriosio hienosti esiin ja oikeastaan pelastaa sen mitä pelastettavissa on. Soitto- ja lauluosasto on taattua Borgiria, samoin sävellys ja eri elementtien yhteensovitus. Puhtaat lauluosuudet kuulostaa ehkä vähän muoviselta, mutta sopii biisiin kuitenkin ihan hyvin. Pinnan vie kuitenkin jo edellä mainittu rumpuosaston latteus ja tätä kautta käsillä olleen potentiaalin käyttämättömyys.

Lyriikoissakin on ihan hyvää tarinantynkää, eikä raskaammalle genrelle tyypillistä tökkivää jargonia. Tosin tässä musiikillisessa ääripäässä tulee vähemmän ihmeteltyä, mitä näiden äijien päässä oikein pyörii. Tunnelma ja meininki on kohdallaan, jota Borgirilla on aina hyvin osattu maustaa syntikoilla ja tässä biisissä lisäksi orkesteriosuuksilla.

Legendaarisuudesta lähtee pinna pelkästään sen takia, että DCA oli ja on edelleen pettymys. Hyvä ja laadukas levy, mutta ei mitenkään aikaisempien veroinen. Mielenkiinnolla jään seuraamaan, oliko tämä todella Toomion listoilla "se kovin" Dimmu-viisu vai onko lääkkeet osattu ottaa määrätyn mukaan? :)

Toomio vastaa

"Jaa, se olikin Barker tässä... Olinpa jotenkin jumissa. No mättää ne osaavat molemmat rumpalit. Vesku saa odotella listan muita sijoja. Vielä ei paljasteta löytyykö Norjan mörköjä kovemmilta sijoilta."