58. Black Sabbath - Immaculate Deception
Cross Purposes – 1994 – Iso-Britannia
 |
| ©movies.film-cine.com |
| NIMI | Toomio | Vesku |
| SOITTO/LAULU | 2 | 2 |
| SÄVELLYS/SOVITUS | 2 | 2 |
| LYRIIKAT | 1 | 0 |
| TUNNELMA/MEININKI | 2 | 2 |
| LEGENDAARISUUS | 2 | 0 |
| YHT | 9 | 6 |
Tutustumisalbumi: Black Sabbath - Cross Purposes
Toomio
Yläasteella (tai saattoi olla jo lukiossa) luokkakaveri alkoi jostain pirun syystä kuuntelemaan Black Sabbathia. Ei se oikein lähtenyt, vaikka Paranoid oli toki tuttu. Alavuden kirjastosta kuitenkin löytyi Cross Purposes-levy.
Tämä levy ei taida tosifanien suosiossa olla, "Eihän siinä oo ees Ozzya." Juuri siksi levy tuntui itselläni napsahtavan kohdilleen. Tony Martin on noin tuhat wattia parempi laulaja kuin Ozzy. Itse asiassa voisin Martinin nostaa kymmenen parhaan hevilaulajan joukkoon. Uskon, että moni lähtee linjoilleni tämän levyn kuultuaan.
Immaculate Deception on minun kaavoihin sopiva kipale. Se alkaa aika pahalla riffillä, joissa Iommi taitaa oikeasti olla aika mestari. Silti kappaleessa on kuitenkin erittäin syvä ja koskettava säkeistö, josta se muuttuu vähän punkmaiseksikin kohkaamiseksi. Ja niin edelleen kunnes siirrytään oikeaoppisen pehmeästi säkeistön riffiin.
Sanat ovat bändin nimen mukaan melko synkät. Ei niinkään sanoitus, vaan sanojen sovitus kappaleeseen. Se toimii.
Tunnelma on synkän toimintakauhuelokuvan mukainen. Jotenkin voisin nähdä tämän vaikka Walking Deadin takaa-ajokohtauksen taustalla. Tony Martin ja Iommi. Ei tässä muuta tarvita.
Jos tekstissä mainitaan Alavuden kirjasto, on viisi ehdottoman legendaarinen. Tässä kerrottakoon, että tuo kirjasto oli musiikkitarjonnassa kyllä kaikkea muuta kuin valtavirtaa.
Vesa-Matti Teppo (Klikkaa nimeä!)
Olen jotenkin onnistunut ohittamaan kyseisen yhtyeen miltei kokonaan, satunnaisesti kuultuja yksittäisiä viisuja lukuun ottamatta. Ozzy Osbournea enemmänkin, mutta sillä ei taida hirveästi olla tekemistä enää tämän aikakauden Black Sabbathin kanssa...? :)
Joka tapauksessa, arvioitava kipales oli mulle kokonaan uusi tuttavuus, itse asiassa kaikki ko. levyn biisit olivat (joo, levy pitää kuunnella aina). Levy on varsin tasapaksua rokkenrollia/hevirokkia, josta kyseinen kappale erottuu varsin selvästi parin muun vedon lisäksi. En nyt sanoisi huippulätyksi, mutta varsinkin taustamusiikkifiilistelynä toimii ihan hyvin. Tietyllä tavalla saman tyylistä kuin Black Label Society, mutta ei kuitenkaan - yhdistävinä tekijöinä näillä kahdella kovettu kitarointi ja letkeä meininki.
Ja takaisin kappaleeseen. Kokonaisuus on varsin eheää ja "luonnollista" tekemistä. Biisin aloittava riffi on biisissä hallitseva, mutta sitä ei kuitenkaan ole käytetty liikaa. Ja kyllä, tarttuu soimaan päähän päiväksi jos toiseksikin. Loppua kohden tunnelma ja meininki sen kuin kohoaa ja soolo kruunaa kokonaisuuden, ennen kuin biisi loppuu samaan riffiin millä alkoikin. Itse asiassa ennen sooloa käsi jo viimeistään hapuilee volumepotikkaa kaakon suuntaan. Syntikoilla on saatu myös sopivasti tunnelmaa ilman, että puskee hallitsevasti esiin. Muutenkin varsin tasapainoisesti miksattu kokonaisuus, jossa ei ole havaittavissa mitään ärsyttäviä elementtejä.
Lyriikoiden arvostelemiseen olen varmaan se kaikkein huonoin ihminen, kun harvemmin niitä tulee sillä korvalla kuunneltua. En mä ainakaan noista lyriikoista mitään ideaa saanut irti, perusheviosastoa. Kiikariosaston toisen puolen täydentää legendaarisuus, koska mitään mielleyhtymiä (edes riffiin) ei entuudestaan ollut. Jos tätä olisi luukutettu Corollassa 10-15 vuotta sitten samaan tapaan kuin vaikkapa Sepulturan Roots Bloody Rootsia, legendaarisuuspinnat irtoaisi todennäköisesti saman tien.
Toomio vastaa
"Eihän tämä nyt helvetissä ole tasapaksua. Levynä tämä on täysin timanttia. Ei tämän genren lyriikoissa varmaan päästä kovin syvälle, ellei sitten helvettiin. En noita syntikoita jotenkin edes tajunnut. Nehän on todella hienosti sovitettuja. Pehmeitä liukuja sisään ja ulos."
Tutustumisalbumi: Kashmir - Zitilities
Yläasteella (tai saattoi olla jo lukiossa) luokkakaveri alkoi jostain pirun syystä kuuntelemaan Black Sabbathia. Ei se oikein lähtenyt, vaikka Paranoid oli toki tuttu. Alavuden kirjastosta kuitenkin löytyi Cross Purposes-levy.
Tämä levy ei taida tosifanien suosiossa olla, "Eihän siinä oo ees Ozzya." Juuri siksi levy tuntui itselläni napsahtavan kohdilleen. Tony Martin on noin tuhat wattia parempi laulaja kuin Ozzy. Itse asiassa voisin Martinin nostaa kymmenen parhaan hevilaulajan joukkoon. Uskon, että moni lähtee linjoilleni tämän levyn kuultuaan.
Immaculate Deception on minun kaavoihin sopiva kipale. Se alkaa aika pahalla riffillä, joissa Iommi taitaa oikeasti olla aika mestari. Silti kappaleessa on kuitenkin erittäin syvä ja koskettava säkeistö, josta se muuttuu vähän punkmaiseksikin kohkaamiseksi. Ja niin edelleen kunnes siirrytään oikeaoppisen pehmeästi säkeistön riffiin.
Sanat ovat bändin nimen mukaan melko synkät. Ei niinkään sanoitus, vaan sanojen sovitus kappaleeseen. Se toimii.
Tunnelma on synkän toimintakauhuelokuvan mukainen. Jotenkin voisin nähdä tämän vaikka Walking Deadin takaa-ajokohtauksen taustalla. Tony Martin ja Iommi. Ei tässä muuta tarvita.
Jos tekstissä mainitaan Alavuden kirjasto, on viisi ehdottoman legendaarinen. Tässä kerrottakoon, että tuo kirjasto oli musiikkitarjonnassa kyllä kaikkea muuta kuin valtavirtaa.
Vesa-Matti Teppo (Klikkaa nimeä!)
Olen jotenkin onnistunut ohittamaan kyseisen yhtyeen miltei kokonaan, satunnaisesti kuultuja yksittäisiä viisuja lukuun ottamatta. Ozzy Osbournea enemmänkin, mutta sillä ei taida hirveästi olla tekemistä enää tämän aikakauden Black Sabbathin kanssa...? :)
Joka tapauksessa, arvioitava kipales oli mulle kokonaan uusi tuttavuus, itse asiassa kaikki ko. levyn biisit olivat (joo, levy pitää kuunnella aina). Levy on varsin tasapaksua rokkenrollia/hevirokkia, josta kyseinen kappale erottuu varsin selvästi parin muun vedon lisäksi. En nyt sanoisi huippulätyksi, mutta varsinkin taustamusiikkifiilistelynä toimii ihan hyvin. Tietyllä tavalla saman tyylistä kuin Black Label Society, mutta ei kuitenkaan - yhdistävinä tekijöinä näillä kahdella kovettu kitarointi ja letkeä meininki.
Ja takaisin kappaleeseen. Kokonaisuus on varsin eheää ja "luonnollista" tekemistä. Biisin aloittava riffi on biisissä hallitseva, mutta sitä ei kuitenkaan ole käytetty liikaa. Ja kyllä, tarttuu soimaan päähän päiväksi jos toiseksikin. Loppua kohden tunnelma ja meininki sen kuin kohoaa ja soolo kruunaa kokonaisuuden, ennen kuin biisi loppuu samaan riffiin millä alkoikin. Itse asiassa ennen sooloa käsi jo viimeistään hapuilee volumepotikkaa kaakon suuntaan. Syntikoilla on saatu myös sopivasti tunnelmaa ilman, että puskee hallitsevasti esiin. Muutenkin varsin tasapainoisesti miksattu kokonaisuus, jossa ei ole havaittavissa mitään ärsyttäviä elementtejä.
Lyriikoiden arvostelemiseen olen varmaan se kaikkein huonoin ihminen, kun harvemmin niitä tulee sillä korvalla kuunneltua. En mä ainakaan noista lyriikoista mitään ideaa saanut irti, perusheviosastoa. Kiikariosaston toisen puolen täydentää legendaarisuus, koska mitään mielleyhtymiä (edes riffiin) ei entuudestaan ollut. Jos tätä olisi luukutettu Corollassa 10-15 vuotta sitten samaan tapaan kuin vaikkapa Sepulturan Roots Bloody Rootsia, legendaarisuuspinnat irtoaisi todennäköisesti saman tien.
"Eihän tämä nyt helvetissä ole tasapaksua. Levynä tämä on täysin timanttia. Ei tämän genren lyriikoissa varmaan päästä kovin syvälle, ellei sitten helvettiin. En noita syntikoita jotenkin edes tajunnut. Nehän on todella hienosti sovitettuja. Pehmeitä liukuja sisään ja ulos."
57. Kashmir - Rocket Brothers
Zitilities - 2003 – Tanska
 |
| ©nrgm.fi |
| NIMI | Toomio | Vesku |
| SOITTO/LAULU | 2 | 1 |
| SÄVELLYS/SOVITUS | 2 | 1 |
| LYRIIKAT | 2 | 2 |
| TUNNELMA/MEININKI | 1 | 1 |
| LEGENDAARISUUS | 2 | 0 |
| YHT | 9 | 5 |
Tutustumisalbumi: Kashmir - Zitilities
Toomio
Vesa-Matti Teppo (Klikkaa nimeä!)
Nyt tulee vastaan bändi, josta en ole ikinä kuullutkaan. Toisaalta en kyllä ole mikään indie-rockin suuri fani, joten sinänsä ei mikään ihme. No ei muuta kuin Spotify päälle ja ihmettelemään, millaista mölyä hakusanat suoltaa eteen.
Eka fiilis oli, että laulajan olisi voinut hankkia vähän myöhemmiltäkin Idols-kierroksilta, eikä niistä ekoista koelauluista, mutta kun koko levy tuli kuunneltua läpi, ei se enää niin pahasti häirinnyt. Levy on lopulta varsin hyvä kokonaisuus, josta tämä avausraita oli yksi parhaista, mutta ei välttämättä se paras veto.
Fiilis biisissä on hyvä ja rento, miksaaja on jättänyt mukavasti dynamiikkaa, mutta tietynlainen vintage-soundi (tai sen hakeminen) hieman ärsyttää, kuten vähän kaikissa saman tyylilajin tuotoksissa. Soitto on hyvää, mutta laulusta ja soundista pitää rokottaa pisteet pois. Toisaalta, voidaan miettiä, millainen laulu tuohon nyt oikeasti sopisi, jotta se erottuu muusta samankaltaisesta tavarasta? Biisi ja sen sovitus on toimiva ja johdonmukainen: kaikki osa-alueet toimivat hyvin yhteen.
Lyriikoissa näytti olevan varsin hyvä ja selkeä tarina, josta jopa minäkin ymmärsin jotain, ja joka sopii napakasti biisin tunnelman kanssa yhteen. Näin enemmän menevämpää ja raskaampaa tavaraa tavallisesti kuuntelevana olin tyrkyttämässä tunnelmasta ja meiningistä nollaa, mutta oikeastaan lyriikoiden lukemisen jälkeen on pakko antaa pinna myös tähän lokeroon. Näin kiikarit jää saamatta ja ainoan nollan pokkaa legendaarisuus, kuten Sabbathin biisikin.
Kokonaisuutena näin teknis-orientoituneelle ihmiselle liian "humanistimaista" musiikkia, mutta varmasti omassa genressään kovaa settiä. Yllättävän hyvät pinnat tuosta kuitenkin lopulta koostui ensifiiliksestä huolimatta.
Toomio vastaa
"Se ei näköjään Jyrki ole näkynyt siellä Kangaslammen toisessa päässä. Miten on voinut elää 90-luvun lopun ja 2000-luvun alun kuulematta Kashmirista? Vähän arvelinkin tähän suuntaan tykkäämistä, mutta toisaalta aika kovat pisteet ärrimörrihevimieheltä."
Tutustumisalbumi: Dimmu Borgir - Death Cult Armageddon
Tätä kappaletta ei noteeraisi ilman videota. Tai en olisi noteerannut aikanaan. Jälleen sarjaan "tästä ei saa tykätä".
Kuuntelin nytkin tätä ilman videota, mutta aika syvälle on iskostunut mieleen tuo video. En osaa kuunnella pelkkää kappaletta. Hienosti tehty video, oman aikansa hipsteriä.
En osaa sanoa onko tämä soitannollisesti mitään magiikkaa. Lauluääni on nasaali, mutta genreenhän se kuuluu. Ja on varmaankin yksi syy sille miksi bändi ampaisi tähtiin.
Sävellys on hyvä. Aika yksinkertainen. Moni voisi sanoa "liian", mutta tehkääpä yksinkertainen ja aikaa kestävä biisi. Tässä sellainen ompi.
Tarinapuolelta löytyy surullinen tarina, joka ei kuitenkaan ole se tarina, joka videolla kerrotaan. Ilmeisesti laulajalla on ollut vähän haastava elämä veljensä kanssa. Sanat ovat hienot. Siinä voi nähdä tietynlaista luopumista kavereista, sukulaisista, miksei joku ehkä puolisostaankin. Luopumista, joka elämän jatkuessa lisääntyy.
Tunnelma on surullinen. Tunnelma on paperiukkojen mustavalkoinen tunnelma. Haikeaa kuin mikä. On siellä pientä toivoakin. Sellaista, joka on pakko löytyä selvitäkseen.
Laulu on sen verran legendaarinen, jotta se nousee itselläni legendaarisimpien joukkoon. Monta pistettä.
Kuuntelin nytkin tätä ilman videota, mutta aika syvälle on iskostunut mieleen tuo video. En osaa kuunnella pelkkää kappaletta. Hienosti tehty video, oman aikansa hipsteriä.
En osaa sanoa onko tämä soitannollisesti mitään magiikkaa. Lauluääni on nasaali, mutta genreenhän se kuuluu. Ja on varmaankin yksi syy sille miksi bändi ampaisi tähtiin.
Sävellys on hyvä. Aika yksinkertainen. Moni voisi sanoa "liian", mutta tehkääpä yksinkertainen ja aikaa kestävä biisi. Tässä sellainen ompi.
Tarinapuolelta löytyy surullinen tarina, joka ei kuitenkaan ole se tarina, joka videolla kerrotaan. Ilmeisesti laulajalla on ollut vähän haastava elämä veljensä kanssa. Sanat ovat hienot. Siinä voi nähdä tietynlaista luopumista kavereista, sukulaisista, miksei joku ehkä puolisostaankin. Luopumista, joka elämän jatkuessa lisääntyy.
Tunnelma on surullinen. Tunnelma on paperiukkojen mustavalkoinen tunnelma. Haikeaa kuin mikä. On siellä pientä toivoakin. Sellaista, joka on pakko löytyä selvitäkseen.
Laulu on sen verran legendaarinen, jotta se nousee itselläni legendaarisimpien joukkoon. Monta pistettä.
Vesa-Matti Teppo (Klikkaa nimeä!)
Nyt tulee vastaan bändi, josta en ole ikinä kuullutkaan. Toisaalta en kyllä ole mikään indie-rockin suuri fani, joten sinänsä ei mikään ihme. No ei muuta kuin Spotify päälle ja ihmettelemään, millaista mölyä hakusanat suoltaa eteen.
Eka fiilis oli, että laulajan olisi voinut hankkia vähän myöhemmiltäkin Idols-kierroksilta, eikä niistä ekoista koelauluista, mutta kun koko levy tuli kuunneltua läpi, ei se enää niin pahasti häirinnyt. Levy on lopulta varsin hyvä kokonaisuus, josta tämä avausraita oli yksi parhaista, mutta ei välttämättä se paras veto.
Fiilis biisissä on hyvä ja rento, miksaaja on jättänyt mukavasti dynamiikkaa, mutta tietynlainen vintage-soundi (tai sen hakeminen) hieman ärsyttää, kuten vähän kaikissa saman tyylilajin tuotoksissa. Soitto on hyvää, mutta laulusta ja soundista pitää rokottaa pisteet pois. Toisaalta, voidaan miettiä, millainen laulu tuohon nyt oikeasti sopisi, jotta se erottuu muusta samankaltaisesta tavarasta? Biisi ja sen sovitus on toimiva ja johdonmukainen: kaikki osa-alueet toimivat hyvin yhteen.
Lyriikoissa näytti olevan varsin hyvä ja selkeä tarina, josta jopa minäkin ymmärsin jotain, ja joka sopii napakasti biisin tunnelman kanssa yhteen. Näin enemmän menevämpää ja raskaampaa tavaraa tavallisesti kuuntelevana olin tyrkyttämässä tunnelmasta ja meiningistä nollaa, mutta oikeastaan lyriikoiden lukemisen jälkeen on pakko antaa pinna myös tähän lokeroon. Näin kiikarit jää saamatta ja ainoan nollan pokkaa legendaarisuus, kuten Sabbathin biisikin.
Kokonaisuutena näin teknis-orientoituneelle ihmiselle liian "humanistimaista" musiikkia, mutta varmasti omassa genressään kovaa settiä. Yllättävän hyvät pinnat tuosta kuitenkin lopulta koostui ensifiiliksestä huolimatta.
"Se ei näköjään Jyrki ole näkynyt siellä Kangaslammen toisessa päässä. Miten on voinut elää 90-luvun lopun ja 2000-luvun alun kuulematta Kashmirista? Vähän arvelinkin tähän suuntaan tykkäämistä, mutta toisaalta aika kovat pisteet ärrimörrihevimieheltä."
56. Dimmu Borgir - Progenies of the Great Apocalypse
Death Cult Armageddon - 2003 - Norja
 |
| ©flickr.com |
| NIMI | Toomio | Vesku |
| SOITTO/LAULU | 2 | 2 |
| SÄVELLYS/SOVITUS | 2 | 1 |
| LYRIIKAT | 1 | 1 |
| TUNNELMA/MEININKI | 2 | 2 |
| LEGENDAARISUUS | 2 | 1 |
| YHT | 9 | 7 |
Tutustumisalbumi: Dimmu Borgir - Death Cult Armageddon
Toomio
Norjalaisten marssi musiikkikartalle on tainnut käydä vanhan sielunvihollisen avittamana. A-han lisäksi ei juuri norjalaisia bändejä löydy historian siiviltä. Lukuunottamatta blakkismätkettä.
Dimmu Borgir lienee kyseisestä lajityypistä legendaarisin bändi. Bändi ei taida ihan niin tosissaan olla pahuuden kanssa ja niin Shaghrath kuin Mustiskin (ei muuten vaikuta bändissä enää) vaikuttavat haastatteluissa hyvin sopuisalta tyypiltä. Mutta eeppistä black metallia nämä pojat osaavat tosiaan tehdä.
Aikaisemmin Dimmun kuunteleminen oli jotenkin paha asia kaveripiirissäni. "Ne on satanisteja." No sitä eivät ole, vaikka Saatanasta saatanan komeasti laulavat. Osasin joskus soittaa Mourning Palacen koskettimilla. Ei ole muuten hurjan vaikea.
Soittimet hallitaan ja kitaristikin (=taitaa muuten olla Immortalin Abbath) vetää kliiniäkin hienosti. Örinä on mitä on. Sävellys on aivan todella eeppinen ja maailmanloppua ennustava. Vielä tässä taisi vanha rasisti Hellhammer rumpuja paiskoa, joten se osastokin kantaa kyllä genressään mihin asti vain.
Sanoitusta värittää (yllätys, yllätys) pieni kirkonvastaisuus. Onhan sanoituksiin tullut syvyyttä aikojen saatossa, eikä niissä varsinaista saatanan palvontaa oikein ole. Enemmän aatteellista vastustamista, ehkä myös vähän populismia genreniilojen houkutukseksi. Kai nämä kontekstissaan ovat parempaa keskitasoa.
Tunnelma ja meininki on sieltä apokalyptisistä hetkistä revitty. Aika mainioin kääntein siihen on luotu eeppistä pahuutta.
Legendaakin tässä on. Kyllä sitä onkin aikaa vierähtänyt tästä kappaleesta.
Dimmu Borgir lienee kyseisestä lajityypistä legendaarisin bändi. Bändi ei taida ihan niin tosissaan olla pahuuden kanssa ja niin Shaghrath kuin Mustiskin (ei muuten vaikuta bändissä enää) vaikuttavat haastatteluissa hyvin sopuisalta tyypiltä. Mutta eeppistä black metallia nämä pojat osaavat tosiaan tehdä.
Aikaisemmin Dimmun kuunteleminen oli jotenkin paha asia kaveripiirissäni. "Ne on satanisteja." No sitä eivät ole, vaikka Saatanasta saatanan komeasti laulavat. Osasin joskus soittaa Mourning Palacen koskettimilla. Ei ole muuten hurjan vaikea.
Soittimet hallitaan ja kitaristikin (=taitaa muuten olla Immortalin Abbath) vetää kliiniäkin hienosti. Örinä on mitä on. Sävellys on aivan todella eeppinen ja maailmanloppua ennustava. Vielä tässä taisi vanha rasisti Hellhammer rumpuja paiskoa, joten se osastokin kantaa kyllä genressään mihin asti vain.
Sanoitusta värittää (yllätys, yllätys) pieni kirkonvastaisuus. Onhan sanoituksiin tullut syvyyttä aikojen saatossa, eikä niissä varsinaista saatanan palvontaa oikein ole. Enemmän aatteellista vastustamista, ehkä myös vähän populismia genreniilojen houkutukseksi. Kai nämä kontekstissaan ovat parempaa keskitasoa.
Tunnelma ja meininki on sieltä apokalyptisistä hetkistä revitty. Aika mainioin kääntein siihen on luotu eeppistä pahuutta.
Legendaakin tässä on. Kyllä sitä onkin aikaa vierähtänyt tästä kappaleesta.
Noniin, nyt päästään asiaan! Bergeriä on tullut kuunneltua aika paljonkin vuosituhannen vaihteen molemmin puolin, mutta tähän biisiin liittyen Death Cult Armageddon (DCA) oli viimeinen Dimmu-levy, mitä tuli kuunneltua. Yhdellä sanalla sanoen, levy oli pettymys. Se missä edellistä Puritanical Euphoric Misanthropiaa (PEM), aikaisemmista levyistä puhumattakaan, tuli hinkattua ties kuinka paljon, tämä lätty jäi aika nopeasti hyllyyn pölyttymään.
Arvioinnin yhteydessä rummutin levyä (DCA) aika moneen kertaan ja koitin samalla miettiä, miksi aikanaan näin kävi? Itse asiassa levy alkoi kuulostamaan jo paljon paremmalta muutaman kuuntelukerran jälkeen, joten olinko vain liian kärsimätön? Vertailukohdaksi piti rummuttaa myös PEM, pariinkin kertaan. Ensimmäinen huomio oli, että tulee muuten Barkerin mättö huomattavasti paremmin ja mahtipontisemmin esiin PEM:llä. Malliesimerkkinä loistava kolmosraita Kings of the Carnival Creation tai vaikkapa kutosraita Puritania. Jotenkin tuntuu, että Barkerin ylivertainen soittotaito on miksattu aivan v*tuilleen DCA:lla, dynamiikka puuttuu, eikä siinä totta puhuen ole niitä kaikkia hienoja yksityiskohtiakaan, mitä PEM:llä. PEM-kuuntelun jälkeen DCA ei kuulostanutkaan enää niin hyvältä. No, se olikin Barkerin viimeisin levytys tässä bändissä...
DCA:n biisit ovat lyhyempiä kuin aikaisempien Dimmu-levyjen: arvioitava biisi on mitaltaan vain kolme ja puoli minuuttia. Aineksia olisi kovaankin eeppokseen, jos sitä olisi maltettu kasvattaa hieman lisää. Nyt se tahtoo loppua vähän kesken. Joka tapauksessa, se missä rummut on piilotettu, tulee taas orkesteriosio hienosti esiin ja oikeastaan pelastaa sen mitä pelastettavissa on. Soitto- ja lauluosasto on taattua Borgiria, samoin sävellys ja eri elementtien yhteensovitus. Puhtaat lauluosuudet kuulostaa ehkä vähän muoviselta, mutta sopii biisiin kuitenkin ihan hyvin. Pinnan vie kuitenkin jo edellä mainittu rumpuosaston latteus ja tätä kautta käsillä olleen potentiaalin käyttämättömyys.
Lyriikoissakin on ihan hyvää tarinantynkää, eikä raskaammalle genrelle tyypillistä tökkivää jargonia. Tosin tässä musiikillisessa ääripäässä tulee vähemmän ihmeteltyä, mitä näiden äijien päässä oikein pyörii. Tunnelma ja meininki on kohdallaan, jota Borgirilla on aina hyvin osattu maustaa syntikoilla ja tässä biisissä lisäksi orkesteriosuuksilla.
Legendaarisuudesta lähtee pinna pelkästään sen takia, että DCA oli ja on edelleen pettymys. Hyvä ja laadukas levy, mutta ei mitenkään aikaisempien veroinen. Mielenkiinnolla jään seuraamaan, oliko tämä todella Toomion listoilla "se kovin" Dimmu-viisu vai onko lääkkeet osattu ottaa määrätyn mukaan? :)
Arvioinnin yhteydessä rummutin levyä (DCA) aika moneen kertaan ja koitin samalla miettiä, miksi aikanaan näin kävi? Itse asiassa levy alkoi kuulostamaan jo paljon paremmalta muutaman kuuntelukerran jälkeen, joten olinko vain liian kärsimätön? Vertailukohdaksi piti rummuttaa myös PEM, pariinkin kertaan. Ensimmäinen huomio oli, että tulee muuten Barkerin mättö huomattavasti paremmin ja mahtipontisemmin esiin PEM:llä. Malliesimerkkinä loistava kolmosraita Kings of the Carnival Creation tai vaikkapa kutosraita Puritania. Jotenkin tuntuu, että Barkerin ylivertainen soittotaito on miksattu aivan v*tuilleen DCA:lla, dynamiikka puuttuu, eikä siinä totta puhuen ole niitä kaikkia hienoja yksityiskohtiakaan, mitä PEM:llä. PEM-kuuntelun jälkeen DCA ei kuulostanutkaan enää niin hyvältä. No, se olikin Barkerin viimeisin levytys tässä bändissä...
DCA:n biisit ovat lyhyempiä kuin aikaisempien Dimmu-levyjen: arvioitava biisi on mitaltaan vain kolme ja puoli minuuttia. Aineksia olisi kovaankin eeppokseen, jos sitä olisi maltettu kasvattaa hieman lisää. Nyt se tahtoo loppua vähän kesken. Joka tapauksessa, se missä rummut on piilotettu, tulee taas orkesteriosio hienosti esiin ja oikeastaan pelastaa sen mitä pelastettavissa on. Soitto- ja lauluosasto on taattua Borgiria, samoin sävellys ja eri elementtien yhteensovitus. Puhtaat lauluosuudet kuulostaa ehkä vähän muoviselta, mutta sopii biisiin kuitenkin ihan hyvin. Pinnan vie kuitenkin jo edellä mainittu rumpuosaston latteus ja tätä kautta käsillä olleen potentiaalin käyttämättömyys.
Lyriikoissakin on ihan hyvää tarinantynkää, eikä raskaammalle genrelle tyypillistä tökkivää jargonia. Tosin tässä musiikillisessa ääripäässä tulee vähemmän ihmeteltyä, mitä näiden äijien päässä oikein pyörii. Tunnelma ja meininki on kohdallaan, jota Borgirilla on aina hyvin osattu maustaa syntikoilla ja tässä biisissä lisäksi orkesteriosuuksilla.
Legendaarisuudesta lähtee pinna pelkästään sen takia, että DCA oli ja on edelleen pettymys. Hyvä ja laadukas levy, mutta ei mitenkään aikaisempien veroinen. Mielenkiinnolla jään seuraamaan, oliko tämä todella Toomion listoilla "se kovin" Dimmu-viisu vai onko lääkkeet osattu ottaa määrätyn mukaan? :)
Toomio vastaa
"Jaa, se olikin Barker tässä... Olinpa jotenkin jumissa. No mättää ne osaavat molemmat rumpalit. Vesku saa odotella listan muita sijoja. Vielä ei paljasteta löytyykö Norjan mörköjä kovemmilta sijoilta."
Hehee, oli Sabbathin levy kokonaisuutena melko tasapaksua, ainakin tällä kuuntelumäärällä. Samaa mieltä muuten Ozzysta. En oo oikein koskaan rankannut sen laulua oikein miksikään. Pelastavana tekijänä ovat aina olleet huikeat kitaristit (Randy Rhoads, Zakk Wylde...)
VastaaPoistaJyrkistä puheen ollen, tuo Kashmirin edustama genre oli erityisesti silloin juuri sitä, että TV-meni kiinni tai äänet pois. Ei ole oikein koskaan lähtenyt. Nyt ehkä ensimmäistä kertaa (puolipakolla) tuli tutustuttua paremmin. Ei musta nyt heti fania tullut, mutta ehkä ymmärrän paremmin myös tätä osastoa nyt ja jatkossa.
Niinhän siinä sitten kävi. Itse jossain vaiheessa kommentoin tänne, että musiikkivideoistakin olisi hyvä laittaa jotain ja tietenkin omassa arviossa unohdin koko homman. Hieno videohan tuossa Kashmirin biisissä on, no doubt. Borgirin video puolestaan oli aika mitäänsanomaton: perus bläkkishöttöä ilman sen kummempaa ideaa.
Joo. Minusta Rhoads ja Wyldekin ovat hiukan yliarvostettuja, mutta kovia toki.
VastaaPoistaEipä sitä itsekään tullut kaikesta tykättyä, mitä Jyrkissä soi, mutta kaikki kuuntelin. Siitä varmaan juontaa melko laaja musiikkimaku ja ainakin melko kattava yleistieto bändeistä.
Minä huomasin, että videoita ei ollut tullut katseltua. Ehkä ensi kerralla sitten.