91. Strapping Young Lad - Oh My Fucking God
City – 1997 – Kanada
 |
| ©metalsucks.net |
| NIMI | Toomio | Miksu |
| SOITTO/LAULU | 2 | 1 |
| SÄVELLYS/SOVITUS | 1 | 1 |
| LYRIIKAT | 1 | 1 |
| TUNNELMA/MEININKI | 2 | 1 |
| LEGENDAARISUUS | 2 | 1 |
| YHT | 8 | 5 |
Tutustumisalbumi: Strapping Young Lad - The New Black
Toomio
Nyt ei ole kaunista ei. Joku niistä meidän perheen ensimmäisistä mp3-latauksista tämäkin. Jos Bodom oli nopeinta Straton jälkeen, pyyhkii SYL sitten pyllyä kummallakin.
Tämähän on jälleen Townsendin Devinin tuotantoa. On kunnioitettavaa, että joku ihminen löytää itsestään niin monta puolta, että voi joka tunnetilalle tehdä oman bändin. Saattaa olla myös haaste löytää joka bändille aikaa. Kuten kuulla sopii, ei tämä ole seesteisen ihmisen tekemää musiikkia. Kappaletta vie eteenpäin Devinin sairaalloinen sooninen myllytys ja Hoglanin rummutus. Kenen? No Hoglanin Genen. (Tsekatkaa kengät!)
Vaikka valtaosalle ihmisistä tämä kuulostaa kaoottiselta, on sisällä pienten nyanssien luomia hienoja melodioita. Devin on oman genrensä Mike Patton. Sillä jos tästä jotain välittyy, ei se ainakaan ole äänen käyttämisen pelko.
Jotenkin olen aina pitänyt myös noista pienistä sampleista tuolla biisien introissa ja joskus sisälläkin.
Kun nyt siellä täällä tulee ilmi, että juoksu on iso osa elämääni, niin tämä on kategoriassa "juoksubiisit". Kisaa jännittäessä kärkibiisejä. Tästä saa sellaisen aggren päälle.
Tunnetilaltaan tämä kuvaa olotilaa työpaikallani Eliittikisaviikolla. Joskus tämä oli itselläni herätyskellon äänenä. Ei ihan Jaakkokultaa, mutta heräsin.
Miikka-Tuomas Paukkunen (Klikkaa nimeä!)
Devin Townsend, tuo hullu työnarkomaani ja täydellisyyden tavoittelija Kanadasta. Mies, joka poltti itsensä loppuun tekemällä liikaa työtä. Työtä, jota rakastaa. Sitten ymmärsi että on pakko hidastaa tahtia. Last.Fm-profiilissani ei ole viimeisen kolmen vuoden aikana yhtään scrobblea SYLiä. Kysyn itseltäni miksi?
En tiedä.
Toki bändi on nostettu legendojen joukkoon esim. Blood Musicin toimesta, joka tuotti kalliin ja perusteellisen SYL-vinyylikokoelma-boksin, joka myytiin loppuun muutamia kappaleita lukuunottamatta.
Kuuntelin biisin tänään ensimmäisen kerran. Rumpuvirtuoosi Hoglanin naputus toimii kuin junan vessa. Devinin laulumelodiat ovat yhtä hienoja kuin soolotuotannossakin, mutta paljon extreme-musiikkia kuunnelleena minulle ns. harsh-vokaalit eivät tippuneet. Ehkä siksi etten tunnetasolla löytänyt siihen yhteyttä. Nyrkki ei noussut ilmaan eikä niska nytkähtänyt.
Rupesin miettimään mikä mua vaivaa. Ei mikään, ehkä tänään vaan ei ollut suoraviivaisen rypistyksen aika. Better luck next time.
Toomio vastaa
"Höh! Juuri nämä harshit on minusta Devinillä priimaa. Toki on myönnettävä, ettei minuun sellainen peruskarjunta kovin monen bändin osalta tipahtele. Esim. Meshuggahin vokaalit ovat varmaankin syy, miksen bändiä juuri kuuntele. Ei tämä ehkä sellainen nyrkinpuimisbiisi olekaan. Enemmän sellaisen kaoottisen olotilan purkamiseen ja ilmentämiseen sopivaa lautatavaraa."
Tutustumisalbumi: Smashing Pumpkins - Mellon Collie & The Infinite Sadness
Nyt ei ole kaunista ei. Joku niistä meidän perheen ensimmäisistä mp3-latauksista tämäkin. Jos Bodom oli nopeinta Straton jälkeen, pyyhkii SYL sitten pyllyä kummallakin.
Tämähän on jälleen Townsendin Devinin tuotantoa. On kunnioitettavaa, että joku ihminen löytää itsestään niin monta puolta, että voi joka tunnetilalle tehdä oman bändin. Saattaa olla myös haaste löytää joka bändille aikaa. Kuten kuulla sopii, ei tämä ole seesteisen ihmisen tekemää musiikkia. Kappaletta vie eteenpäin Devinin sairaalloinen sooninen myllytys ja Hoglanin rummutus. Kenen? No Hoglanin Genen. (Tsekatkaa kengät!)
Vaikka valtaosalle ihmisistä tämä kuulostaa kaoottiselta, on sisällä pienten nyanssien luomia hienoja melodioita. Devin on oman genrensä Mike Patton. Sillä jos tästä jotain välittyy, ei se ainakaan ole äänen käyttämisen pelko.
Jotenkin olen aina pitänyt myös noista pienistä sampleista tuolla biisien introissa ja joskus sisälläkin.
Kun nyt siellä täällä tulee ilmi, että juoksu on iso osa elämääni, niin tämä on kategoriassa "juoksubiisit". Kisaa jännittäessä kärkibiisejä. Tästä saa sellaisen aggren päälle.
Tunnetilaltaan tämä kuvaa olotilaa työpaikallani Eliittikisaviikolla. Joskus tämä oli itselläni herätyskellon äänenä. Ei ihan Jaakkokultaa, mutta heräsin.
Miikka-Tuomas Paukkunen (Klikkaa nimeä!)
Devin Townsend, tuo hullu työnarkomaani ja täydellisyyden tavoittelija Kanadasta. Mies, joka poltti itsensä loppuun tekemällä liikaa työtä. Työtä, jota rakastaa. Sitten ymmärsi että on pakko hidastaa tahtia. Last.Fm-profiilissani ei ole viimeisen kolmen vuoden aikana yhtään scrobblea SYLiä. Kysyn itseltäni miksi?
En tiedä.
Toki bändi on nostettu legendojen joukkoon esim. Blood Musicin toimesta, joka tuotti kalliin ja perusteellisen SYL-vinyylikokoelma-boksin, joka myytiin loppuun muutamia kappaleita lukuunottamatta.
Kuuntelin biisin tänään ensimmäisen kerran. Rumpuvirtuoosi Hoglanin naputus toimii kuin junan vessa. Devinin laulumelodiat ovat yhtä hienoja kuin soolotuotannossakin, mutta paljon extreme-musiikkia kuunnelleena minulle ns. harsh-vokaalit eivät tippuneet. Ehkä siksi etten tunnetasolla löytänyt siihen yhteyttä. Nyrkki ei noussut ilmaan eikä niska nytkähtänyt.
Rupesin miettimään mikä mua vaivaa. Ei mikään, ehkä tänään vaan ei ollut suoraviivaisen rypistyksen aika. Better luck next time.
Toomio vastaa
"Höh! Juuri nämä harshit on minusta Devinillä priimaa. Toki on myönnettävä, ettei minuun sellainen peruskarjunta kovin monen bändin osalta tipahtele. Esim. Meshuggahin vokaalit ovat varmaankin syy, miksen bändiä juuri kuuntele. Ei tämä ehkä sellainen nyrkinpuimisbiisi olekaan. Enemmän sellaisen kaoottisen olotilan purkamiseen ja ilmentämiseen sopivaa lautatavaraa."
90. Smashing Pumpkins - Soots And Stars
Adore (demo) – 1997 – USA
 |
| ©thelineofbestfit.com |
| NIMI | Toomio | Miksu |
| SOITTO/LAULU | 2 | 1 |
| SÄVELLYS/SOVITUS | 2 | 1 |
| LYRIIKAT | 2 | 2 |
| TUNNELMA/MEININKI | 2 | 2 |
| LEGENDAARISUUS | 0 | 1 |
| YHT | 8 | 7 |
Tutustumisalbumi: Smashing Pumpkins - Mellon Collie & The Infinite Sadness
Toomio
Miikka-Tuomas Paukkunen (Klikkaa nimeä!)
Bullet with Butterfly Wings olisi ollut helppo mulle: 5x2p. Biisi, joka iski vuonna 1995 kuin tuhat volttia. Tuolloin(kin) kuuntelin metallia, mutta suoritin pakollisen käynnin myös kevyemmällä puolella. Sen verran merkityksetöntä, ylituotettua ja löysää kuraa tuli kuunneltua etten kehtaa niitä tähän kohtaan edes mainita, sillä siihen loppuisi metalli-Miksun taru. No ei sentään.
Billy Corganin uraa en ole seurannut tippaakaan, mutta hänessä ei ärsytä juurikaan mikään. Häpeäkseni kuulin tämän kappaleen tänään ensimmäistä kertaa. Sovitus ja tunnelma iskivät taas kuin tuhat volttia, mutta vanhan liiton mahtikertsien likettäjänä (ja koska juuri se kappaleesta puuttui) en nosta(nut) tätä legendojen joukkoon.
Ehkä olisin hieman tiivistänyt hieman sävellystä, mutta tällaisenaankin se toimii. Veikkaan, että tanssilattialta ei ole tämän tunnelmoinnin myötä kiire pois. Kädet jäisivät levareiden takataskuun ja kieli korvaan.
Toomio vastaa
"Kyllä tätä itsekin vähän lyhyempänä kestäisi. Yksinkertainen melodia. Surullinen tunnelma. Se tulisi selväksi lyhyemminkin. Leviksiä ei enää pidä kuin vanhat."
Tutustumisalbumi: Radiohead - OK Computer
Ysäriä parhaimmillaan. Jyrki-aikaan tämä oli hevinössölle
vähän liian... hmmm... Taidemusiikkia. Tosiasiassa juttu meni kai niin, että
tykkäsin bändistä, mutten tunnustanut sitä. Sen verran laumasielu olin minäkin.
Ehkä tämä ei kuulostanut niin rankalta kuin olisi pitänyt. Todellisuudessa
tässä rock-punk-grungessa (=alternative rock) on aika helvetin paljon vahvempi annos tunnetta kuin
vaikka siinä Stratovariuksessa.
Pidän siitä, että junnataan samassa sävelkulussa tai riffissä.
Junnaaminen on siististi cool. Johtuuko se kestävyysjuoksun aiheuttamasta
mielenhäiriöstä vai johtaako tuo mieltyminen junnaamiseen kestävyysjuoksun
monotonisen zen-tilan tavoitteluun?
Pidän rustiikista. Se on muotisana, tiedän. Se nyt kuitenkin on pirun hyvä sana kuvaamaan sitä, mistä pidän, kun puhutaan soundeista. Soundeilla tarkoitan nyt ihan mitä vain ääntä, joka on tuotettu ihan millä vaan. Corganin häilyvä laulu, hiukan horjuva kitarasoundi, Ford Dextan tyhjäkäynti (kohdasta 1.30). Se vain toimii. Rosoista siis, mulle pliis.
Joku nimeämätön lähde kertoi, että Soots And Starsin sanat olisi alunperin tehty improvisaationa. Eli Billy olisi keikalla ottanut skitan käteensä ja alkanut hoilata. Voi olla näin, voi olla olematta. Sanat ovat aika syvällisiä, tai voisiko rumasti sanoa suonensisäisiä? Niissä on sellaista pimeän huoneen ja avaruuden tuntua, tunnetta ainakin.
Miikka-Tuomas Paukkunen (Klikkaa nimeä!)
Bullet with Butterfly Wings olisi ollut helppo mulle: 5x2p. Biisi, joka iski vuonna 1995 kuin tuhat volttia. Tuolloin(kin) kuuntelin metallia, mutta suoritin pakollisen käynnin myös kevyemmällä puolella. Sen verran merkityksetöntä, ylituotettua ja löysää kuraa tuli kuunneltua etten kehtaa niitä tähän kohtaan edes mainita, sillä siihen loppuisi metalli-Miksun taru. No ei sentään.
Billy Corganin uraa en ole seurannut tippaakaan, mutta hänessä ei ärsytä juurikaan mikään. Häpeäkseni kuulin tämän kappaleen tänään ensimmäistä kertaa. Sovitus ja tunnelma iskivät taas kuin tuhat volttia, mutta vanhan liiton mahtikertsien likettäjänä (ja koska juuri se kappaleesta puuttui) en nosta(nut) tätä legendojen joukkoon.
Ehkä olisin hieman tiivistänyt hieman sävellystä, mutta tällaisenaankin se toimii. Veikkaan, että tanssilattialta ei ole tämän tunnelmoinnin myötä kiire pois. Kädet jäisivät levareiden takataskuun ja kieli korvaan.
Toomio vastaa
"Kyllä tätä itsekin vähän lyhyempänä kestäisi. Yksinkertainen melodia. Surullinen tunnelma. Se tulisi selväksi lyhyemminkin. Leviksiä ei enää pidä kuin vanhat."
89. Radiohead - All I Need
In Rainbows - 2007 - Iso-Britannia
 |
| ©theguardian.com |
| NIMI | Toomio | Miksu |
| SOITTO/LAULU | 2 | 1 |
| SÄVELLYS/SOVITUS | 2 | 2 |
| LYRIIKAT | 2 | 1 |
| TUNNELMA/MEININKI | 1 | 2 |
| LEGENDAARISUUS | 1 | 2 |
| YHT | 8 | 8 |
Tutustumisalbumi: Radiohead - OK Computer
Toomio
On kyllä. In Rainbowsilta tämä on. Levyhän myytiin vapaalla maksulla eli sait valita paljon siitä halusit pulittaa, vai et mitään. maksoin 4,19e.
Radiohead oli bändi josta ei saanut tykätä yläasteella. Enkä tosiasiassa tykännyt vaikka sitä väkisin kuulinkin. Enkä edelleenkään siedä Paranoid Androidia... Kamala. Sami ja Pete kuuntelivat ok kompuutteria. Nämä herrat voivat monen muun tapaan kertoa kivan tarinan Radioheadin saksan keikasta.
Tahtomattani samin silloin heikkotasoinen kitaran tapailu jäi päähän. Joku veti Radiopäätä kuuntelemaan. Nykypäivänä tämä on niitä harvoja bändejä, mitä voisi lähteä kauemmaksikin katsomaan. Hintelästi vain tällä sektorilla keikkaillut.
Junnaaminen. Taas ollaan toiston parissa. Olenkohan vähän yksinkertainen? ("hauskat" sukulaiset: älkää vastatko.) Intro on huminaa. Sitten tällä toisella videolla Thom Yorke alkaa valmistautumaan lauluun. Bassotaajuuksilla liikkuva, sopivan rapea syntikkalinja nappaa mukaansa. Hiukan epäkesko sävelkulku, juuri sen verran, että ollaan sopivasti popin ja progen kynnyksellä. Soiton ei tarvitse olla mitään kikkailua. Aina kiitetään Yorken sävellyksiä, mutta kyllä kai näihin biiseihin muukin bändi jotain tekee?! Yorke kyllä laulaa taas komeasti, sitä ei voi kiistää.
Vaikka tässä oleva video ei ole virallinen, niin nuo ötökät ja hidastukset toimivat musiikin kanssa. Mikrotason mönkijöitä isossa roolissa.
Sanoitus. Niin. Varmaan Radioheadin nimi riittää siihen, että tuollaiset sanat riittävät minulle. Enemmänkin ehkä se, kuinka ne julki tuodaan. Yorke vaan on kova. Ei kovin, mutta kovimpien joukossa.
Lopun pianokilkatus. Joskus se toimii. Joskus on ainakin tässä kappale
Muistan aikoinaan kun Radiohead oli uutisissa. Oli tehnyt jonkun 100 miljoonan tjs. diilin suuren levy-yhtiön kanssa. Asia ei sinänsä minua hetkauttanut,mutta koska olin niin heavy-miestä ja undergroundia, päätin olla bändiä sen koommin kuulematta. Vasta reilut 15 vuotta myöhemmin huomasin kuuntelevani OK Computerin alusta loppuun, ja jatkoin myöhemmin uran muilla hiteillä. So, I am a loser baby, so why don't you kill me?
Ei välttämättä niin, mutta huomasin iän myötä musiikkimakuni kehittyneen niin, että osaan arvostaa muutakin kuin tuplabasaria, tilulilu-sooloja ja kirkumista kolmannessa oktaavissa. Don't get me wrong!
Power-metallilla on aina tietty paikka sydämessäni.
Tämänkin kappaleen kuulin tänään ensimmäistä kertaa ja se näistä iski eniten. Ulkona hakkaava sade varmaan kaivaa
synkistelijän esiin voimakkaammin. Mutta onhan tässä tarttumapintaa, suoraselkäistä angstia, sopiva pituus ja ennen kaikkea tarttuva kertsi.
Villasukat jalkaan, punaviini lasi käteen ja tulet takkaan: keski-ikä is here.
Toomio vastaa
"Ei nyt heti viitsi tappamaan ruveta, varsinkaan kun luuserointi on täysin samaa kaliiberia omani kanssa. Voin itse allekirjoittaa kaikki nämä, mutta viinin vaihdan mallasviskiin tai London Porteriin."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti