73. The Smashing Pumpkins - Disarm
Siamese Dream – 1993– USA
 |
| ©aceterrier.com |
| NIMI | Toomio | Tuomo |
| SOITTO/LAULU | 2 | 1 |
| SÄVELLYS/SOVITUS | 2 | 1 |
| LYRIIKAT | 2 | 1 |
| TUNNELMA/MEININKI | 2 | 1 |
| LEGENDAARISUUS | 1 | 0 |
| YHT | 9 | 4 |
Tutustumisalbumi: The Smashing Pumpkins - Mellon Collie and the Infinite Sadness
Toomio
Tämä kappale ei olekaan ns. vanha tuttu. Eikä karvanuttukaan, sillä ei Corgan mikään tukkajumala ole. Ainakaan nykyisin. Tämä kappale tuli tärkeäksi vasta 2012. Ajelin erään suunnistukseen taipuvaisen miehen polttareihin Kolin suuntaan. Auton cd-soitin jumiutui tähän kappaleeseen. Oli yksi kesän hienoimpia iltoja ja takaisinpäin ajellessa sumu laskeutui yötä vasten. Siihen tunnelmaan tämä kappale istui oikein mainiosti.
90-luvun loppuun vie ihmisen mieli tätä kuunnellessa. On jousia, kirkonkellot ja nariseva ääni. En ole oikein ikinä päässyt selvyyteen, että osaavatko nämä soittaa? Tietenkin jotenkin, kun keikkaa on ollut niin pirusti. Eipä silti, ei kai tässä nyt millekään niplaamiselle tarvetta olekaan?
Joillekin tämä kappale ei varmaan syty missään vaiheessa. Minusta se juuri onkin koko teoksen hienous. Ei sitä ainaista pohjan tiputtavaa modulaatiota ja rytyytystä. Jouset ovat aivan mielettömät. Se jo pelkästään todistaa, että säveltäjänä Corgan on kova. On siinä kai apumiehiäkin ollut, mutta on ne hienot, voi helvetti.
Sanoitus oli sellainen, että se kiellettiin Briteissä. Kukkahattutädit kun luulivat, että lasta leikattiin kahtia ("cut that little child") ja aborttiin kannustettiin ("Killer in me is a killer in you"). On kyllä paheksuttava tämä sanoitus... No, Corganin omien sanojen mukaan tarina kertoo hänen vaikeasta suhteesta vanhempiinsa. Mies on myös kertonut, että kappale on hänelle henkilökohtaisesti tärkein sävellys. Monissa Smashing Pumpkins-kappaleissa on hienoa lyriikkaa, vaikkei sitä ymmärtäisikään.
Tunnelma on ysäriä. Jyrki, ruispalat, Linda-siideri ja salibandy. Kaikki oli mahtipontisempaa. Jopa mm-jääkiekko, joka kuoli kevään -95 jälkeen. Ei ole NIIN legendaarinen biisi, mutta kyllä ne polttarit sen verran muistettavat oli, että yhden pisteen luovutan.
Tuomo Lehtinen (Klikkaa nimeä!)
Mietin jo 90-luvulla, että miten voi bändillä olla näin typerä nimi. Mä olin LA-scenen miehiä, ei mun kaverit tällaista kuunnellut, koska me oltiin hevareita. Alternative rock oli pahimpia kirosanoja Seattlen jälkeen. Ja jos kaverit ei kuunnellut, niin en kyllä minäkään. En minä mikään kunnon hevari ollut, mutta halusin sellaiseksi. Siinä se on allekirjoittaneen elämän suurimpia tragedioita edellisessä lauseessa ääneen sanottuna. Pirun paljon on musiikkia tullut kuunneltua, mutta en minä siitä kauheasti ymmärrä. En osaa soittaa muuta kuin suutani. Toki siinä olenkin mielestäni kohtuullisen taitava.
Tultiin 2000-luvulle ja kliseisesti sanottuna maailmankuvani laajeni. Ei se silti yltänyt tänne asti kuin satunnaisesti. Billy Corgan on varmasti nero, loistava sanoittaja ja vielä kovempi säveltäjä. Mutta kun ei lähde, niin ei lähde. Toki pari SP:n lättyä levyhyllystä löytyy, ja tietyssä mielentilassa biisit jopa toimivatkin. Mulle tämä on kuitenkin enemmän sellaista välimallin tavaraa. Melko löysää, melankolista toki, muttei tarpeeksi.
Häpeäkseni joudun tunnustamaan, etten ilman Googlen apua tiennyt millä levyllä Disarm on. Hyvä biisihän tämä on, soljuu mukavasti eteenpäin, fiilistelyä, mutta kuitenkin tunnelma jää vähän puolitiehen. Koko ajan odottaa, että kohta lähtee tajuntaa laajentava, henkeä riipaiseva räjähdys, mutta ei.
Tavallaan homma toimii hyvin, koska tämä ei ole ylituotettua, vähän sellaista mies ja kitara–henkeä. Voin toki kuvitella miten jotkut innostuvat tuosta Corganin persoonallisesta, laahaavasta, selkeästi artikuloivasta laulusoundista, mutta itseäni Billy on aina lähinnä ärsyttänyt. Työkaverini (nainen) hekumoi tämän tahtiin. On kuulemma ihanan karhea (mitä helvettiä?!) ääni, joka iskee tajuntaan. En tajua.
Sanoitushan on perusfilosofialtaan aika perus ”poika kasvaa isoksi”-kiputarinaa. Mutta mukana on kyllä varsin oivallisia iskuja:
”I used to be a little boy / So old in my shoes
”The killer in me is the killer in You my love.”
Laulumelodia on muutenkin pirun kaunis, mitä mä nyt mistään ymmärrän. Mutta ei tuota Corganin ääntä vaan jaksa kuunnella.
Toomio vastaa
"Just just. "Ei tuota ääntä vaan jaksa kuunnella." Mitä paskaa?!? Mies pitää Mötley Crüen Vinceä yhtenä maailman kovimmista laulajista, ja sanoo ettei jaksa kuunnella narinaa. Sehän ei ollenkaan ole raskas kuunnella... No, pitää ymmärtää. Jos on 90-luvun alussa tykännyt krepata hiukset ja pitää leopardikuvioisia trikoita, niin onhan se selvä, ettei tällainen iske."
Tutustumisalbumi: Therapy? - Infernal Love
Tämä kappale ei olekaan ns. vanha tuttu. Eikä karvanuttukaan, sillä ei Corgan mikään tukkajumala ole. Ainakaan nykyisin. Tämä kappale tuli tärkeäksi vasta 2012. Ajelin erään suunnistukseen taipuvaisen miehen polttareihin Kolin suuntaan. Auton cd-soitin jumiutui tähän kappaleeseen. Oli yksi kesän hienoimpia iltoja ja takaisinpäin ajellessa sumu laskeutui yötä vasten. Siihen tunnelmaan tämä kappale istui oikein mainiosti.
90-luvun loppuun vie ihmisen mieli tätä kuunnellessa. On jousia, kirkonkellot ja nariseva ääni. En ole oikein ikinä päässyt selvyyteen, että osaavatko nämä soittaa? Tietenkin jotenkin, kun keikkaa on ollut niin pirusti. Eipä silti, ei kai tässä nyt millekään niplaamiselle tarvetta olekaan?
Joillekin tämä kappale ei varmaan syty missään vaiheessa. Minusta se juuri onkin koko teoksen hienous. Ei sitä ainaista pohjan tiputtavaa modulaatiota ja rytyytystä. Jouset ovat aivan mielettömät. Se jo pelkästään todistaa, että säveltäjänä Corgan on kova. On siinä kai apumiehiäkin ollut, mutta on ne hienot, voi helvetti.
Sanoitus oli sellainen, että se kiellettiin Briteissä. Kukkahattutädit kun luulivat, että lasta leikattiin kahtia ("cut that little child") ja aborttiin kannustettiin ("Killer in me is a killer in you"). On kyllä paheksuttava tämä sanoitus... No, Corganin omien sanojen mukaan tarina kertoo hänen vaikeasta suhteesta vanhempiinsa. Mies on myös kertonut, että kappale on hänelle henkilökohtaisesti tärkein sävellys. Monissa Smashing Pumpkins-kappaleissa on hienoa lyriikkaa, vaikkei sitä ymmärtäisikään.
Tunnelma on ysäriä. Jyrki, ruispalat, Linda-siideri ja salibandy. Kaikki oli mahtipontisempaa. Jopa mm-jääkiekko, joka kuoli kevään -95 jälkeen. Ei ole NIIN legendaarinen biisi, mutta kyllä ne polttarit sen verran muistettavat oli, että yhden pisteen luovutan.
Tuomo Lehtinen (Klikkaa nimeä!)
Mietin jo 90-luvulla, että miten voi bändillä olla näin typerä nimi. Mä olin LA-scenen miehiä, ei mun kaverit tällaista kuunnellut, koska me oltiin hevareita. Alternative rock oli pahimpia kirosanoja Seattlen jälkeen. Ja jos kaverit ei kuunnellut, niin en kyllä minäkään. En minä mikään kunnon hevari ollut, mutta halusin sellaiseksi. Siinä se on allekirjoittaneen elämän suurimpia tragedioita edellisessä lauseessa ääneen sanottuna. Pirun paljon on musiikkia tullut kuunneltua, mutta en minä siitä kauheasti ymmärrä. En osaa soittaa muuta kuin suutani. Toki siinä olenkin mielestäni kohtuullisen taitava.
Tultiin 2000-luvulle ja kliseisesti sanottuna maailmankuvani laajeni. Ei se silti yltänyt tänne asti kuin satunnaisesti. Billy Corgan on varmasti nero, loistava sanoittaja ja vielä kovempi säveltäjä. Mutta kun ei lähde, niin ei lähde. Toki pari SP:n lättyä levyhyllystä löytyy, ja tietyssä mielentilassa biisit jopa toimivatkin. Mulle tämä on kuitenkin enemmän sellaista välimallin tavaraa. Melko löysää, melankolista toki, muttei tarpeeksi.
Häpeäkseni joudun tunnustamaan, etten ilman Googlen apua tiennyt millä levyllä Disarm on. Hyvä biisihän tämä on, soljuu mukavasti eteenpäin, fiilistelyä, mutta kuitenkin tunnelma jää vähän puolitiehen. Koko ajan odottaa, että kohta lähtee tajuntaa laajentava, henkeä riipaiseva räjähdys, mutta ei.
Tavallaan homma toimii hyvin, koska tämä ei ole ylituotettua, vähän sellaista mies ja kitara–henkeä. Voin toki kuvitella miten jotkut innostuvat tuosta Corganin persoonallisesta, laahaavasta, selkeästi artikuloivasta laulusoundista, mutta itseäni Billy on aina lähinnä ärsyttänyt. Työkaverini (nainen) hekumoi tämän tahtiin. On kuulemma ihanan karhea (mitä helvettiä?!) ääni, joka iskee tajuntaan. En tajua.
Sanoitushan on perusfilosofialtaan aika perus ”poika kasvaa isoksi”-kiputarinaa. Mutta mukana on kyllä varsin oivallisia iskuja:
”I used to be a little boy / So old in my shoes
”The killer in me is the killer in You my love.”
Laulumelodia on muutenkin pirun kaunis, mitä mä nyt mistään ymmärrän. Mutta ei tuota Corganin ääntä vaan jaksa kuunnella.
Toomio vastaa
"Just just. "Ei tuota ääntä vaan jaksa kuunnella." Mitä paskaa?!? Mies pitää Mötley Crüen Vinceä yhtenä maailman kovimmista laulajista, ja sanoo ettei jaksa kuunnella narinaa. Sehän ei ollenkaan ole raskas kuunnella... No, pitää ymmärtää. Jos on 90-luvun alussa tykännyt krepata hiukset ja pitää leopardikuvioisia trikoita, niin onhan se selvä, ettei tällainen iske."
72. Therapy? - Diane
Infernal Love - 1995 – Irlanti
 |
| ©bbc.co.uk |
| NIMI | Toomio | Tuomo |
| SOITTO/LAULU | 2 | 2 |
| SÄVELLYS/SOVITUS | 2 | 2 |
| LYRIIKAT | 2 | 2 |
| TUNNELMA/MEININKI | 2 | 2 |
| LEGENDAARISUUS | 1 | 1 |
| YHT | 9 | 9 |
Tutustumisalbumi: Therapy? - Infernal Love
Toomio
Tuomo Lehtinen (Klikkaa nimeä!)
Löysin Therapy?:n opiskelukaverini autostereoista 2000-luvun alkupuolella. Miska luukutti Pohjois-Irlannin poikien Troublegum-albumia tauotta, oli kuunnellut sitä jo vuosikausia. Kysyin, että mikä tämä on, sillä oli mennyt autuaasti ohi teiniangstivuosina. Tai olin minä Therapy?:a kuullut, ei sitä voinut olla kuulematta sen parin vuoden aikana, kun Nowheret ja Screamagerit soivat joka paikassa. Mutta ei tämä ollut tilulilua, ei edes pusukikkeliä, joten olin ohittanut tämänkin.
Therapy? löi jollain tavoin ensitahdit Offspringin ja Green Dayn tielle tähtiin. Ja kuten niin monesti käy, jää pioneerit itse pian varjoon. Sinänsä harmi, sillä Therapy? oli asenteeltaan ja fiilikseltään ihan eri tason poppoo. Sanoitukset ovat jokseenkin nerokkaita kaikessa synkkyydessään. Kontrasti toimii - kuunnelkaa vaikka Nowhere. Shiny happy people meats Misfits tai jotain.
Näillä jätkillä on asennetta, nää tekee ihan niin kuin haluavat. Aina ihailtava piirre ihmisissä. Eikä Therapy? ole koskaan edes mennyt mihinkään, levyjä tulee tasaiseen tahtiin. Ei niitä vaan kukaan enää osta. En kyllä minäkään. Therapy?:n Golden Era osui Troublegum-Infernal Love –akselille 93`-95`. Menestys saattoi jopa sekoittaa miesten pään ja ehkä senkin takia löivät jarruja kaikenlaiselle kaupallisuudelle.
Diane on Infernal Loven helmi. Mulle tuo skitsofrenisen kaunis sekoitus toimii. Jouset, kauniit lauluharmoniat, synkkä tarina ja etenkin se lopun monimerkityksellinen ”Diane Diane Diane DIE ANN!" –huuto. Kyynisyys on aina hienoa. Jotain mielipuolisen kaunista on tässä ei-niin-kauniissa rakkaustarinassa. Lasi punkkua, rauhallinen tila, sopivan melankolinen fiilis, niin kyllä toimii. Jokainen voi fiiliksen mukaan valita puolensa. Samaistuako sarjamurhaajaan vai turmion tielle astelevaan tyttöparkaan.
Hieno biisi, mutta muistettakoon kuitenkin ettei tämä ole Therapy?:n omasta kynästä. Aikanaan oli järjetön pettymys tajutessani, että kyseessä on coveri Hüsker Dü-nimisen bändin 10 vuotta aiemmin levyttämästä biisistä. Selkeästi omiin nimiin Therapy? tämän kuitenkin ottaa. Sovitus on selkeästi alkuperäistä parempi; maanisempi, tunnelmallisempi ja herkempi.
Musiikkiahan ei voi arvostella ymmärtämättä siihen liittyvää tunnesidettä. Sattui aikanaan itselleni sellaiseen elämänvaiheeseen, jolloin suunnat olivat aavistuksen hukassa. Siitäkin lisäpisteitä. Musiikki auttaa.
Toomio vastaa
"Nyt ollaan Tuomon kanssa samoilla linjoilla. Johan Therapy?:n ukkojen viikset viestittävät siitä, että halutaan mennä omaa polkua. Misfitsiin pitäis vähän tutustua. En tiedä yhtäkään biisiä nimeltä."
Tutustumisalbumi: Alice in Chains - Dirt
Kyllä se oli tämäkin listalle otettava. Kappaleen olen kuullut, niin että olen sen tiedostanut, vasta 2010-luvulla. Tuomohan tähän on syypää. Nyt kun ensimmäistä kertaa katson videonkin, niin voi olla että ehkä sen olen nähnyt ennemminkin.
Aika pian kappaletta kuunneltuani kävi ilmi, että se on Hüsker Dün coveri. "Onpa nössöä.", mietin. Hüsker Dün alkuperäinen versio on kuitenkin kamala. Soisin Therapyn? version alkuperäiseksi ja HD:n huonosti soitetuksi kellaribändi-coveriksi. Sen verran komea on sointi Therapyn? pojilla.
Nyt on muistin varassa, mutta mielestäni tämän levyn jälkeen sellisti tuli ainakin joksikin aikaa yhtyeen viralliseksi jäseneksi. Sävellys ei alunperin ole siis oma, mutta niin erilainen oli alkuperäinen, että sovituksesta voi antaa huoletta kympin.
Tarina on nerokas. Tai raskaan raaka se on. Tämä kappale, on esimerkki siitä miten yksi lause voi kääntää koko kappaleen suunnan. Äskeinen oli vapaa mukaelma Tuomon sanoista, mutta se on totta. Juuri tästä syystä Tuomon kanssa oli hauska keskustella musiikista, koska hän ei kuunnellut musiikkia soittajana.
Itse pidän sanoista, joissa on joku pieni tarina. Tarinan istuttaminen laulun tekstiin ei ole helppoa. Virkkeitä ei ole monta, mutta silti pelkkä kerronta tyyliin "satu meni saunaan, laittoi takin naulaan" kuulostaa lastenlaululta. Tässä on komeasti pystytty taiteilemaan musiikkikerronnan kapealla polulla. Tykkään.
Tunnelma on murhaava. Ja se menee karmaisevaksi tuon neljännen virkkeen jälkeen. Kaunis ja rauhallinen kappale voi olla paljon raaempi kuin karjuttu dödö-rutistus.
legendaarisuus riittää yhteen pisteeseen. Kun kaipaatte murhaa, niin tarttukaa tähän.
Aika pian kappaletta kuunneltuani kävi ilmi, että se on Hüsker Dün coveri. "Onpa nössöä.", mietin. Hüsker Dün alkuperäinen versio on kuitenkin kamala. Soisin Therapyn? version alkuperäiseksi ja HD:n huonosti soitetuksi kellaribändi-coveriksi. Sen verran komea on sointi Therapyn? pojilla.
Nyt on muistin varassa, mutta mielestäni tämän levyn jälkeen sellisti tuli ainakin joksikin aikaa yhtyeen viralliseksi jäseneksi. Sävellys ei alunperin ole siis oma, mutta niin erilainen oli alkuperäinen, että sovituksesta voi antaa huoletta kympin.
Tarina on nerokas. Tai raskaan raaka se on. Tämä kappale, on esimerkki siitä miten yksi lause voi kääntää koko kappaleen suunnan. Äskeinen oli vapaa mukaelma Tuomon sanoista, mutta se on totta. Juuri tästä syystä Tuomon kanssa oli hauska keskustella musiikista, koska hän ei kuunnellut musiikkia soittajana.
Itse pidän sanoista, joissa on joku pieni tarina. Tarinan istuttaminen laulun tekstiin ei ole helppoa. Virkkeitä ei ole monta, mutta silti pelkkä kerronta tyyliin "satu meni saunaan, laittoi takin naulaan" kuulostaa lastenlaululta. Tässä on komeasti pystytty taiteilemaan musiikkikerronnan kapealla polulla. Tykkään.
Tunnelma on murhaava. Ja se menee karmaisevaksi tuon neljännen virkkeen jälkeen. Kaunis ja rauhallinen kappale voi olla paljon raaempi kuin karjuttu dödö-rutistus.
legendaarisuus riittää yhteen pisteeseen. Kun kaipaatte murhaa, niin tarttukaa tähän.
Tuomo Lehtinen (Klikkaa nimeä!)
Löysin Therapy?:n opiskelukaverini autostereoista 2000-luvun alkupuolella. Miska luukutti Pohjois-Irlannin poikien Troublegum-albumia tauotta, oli kuunnellut sitä jo vuosikausia. Kysyin, että mikä tämä on, sillä oli mennyt autuaasti ohi teiniangstivuosina. Tai olin minä Therapy?:a kuullut, ei sitä voinut olla kuulematta sen parin vuoden aikana, kun Nowheret ja Screamagerit soivat joka paikassa. Mutta ei tämä ollut tilulilua, ei edes pusukikkeliä, joten olin ohittanut tämänkin.
Therapy? löi jollain tavoin ensitahdit Offspringin ja Green Dayn tielle tähtiin. Ja kuten niin monesti käy, jää pioneerit itse pian varjoon. Sinänsä harmi, sillä Therapy? oli asenteeltaan ja fiilikseltään ihan eri tason poppoo. Sanoitukset ovat jokseenkin nerokkaita kaikessa synkkyydessään. Kontrasti toimii - kuunnelkaa vaikka Nowhere. Shiny happy people meats Misfits tai jotain.
Näillä jätkillä on asennetta, nää tekee ihan niin kuin haluavat. Aina ihailtava piirre ihmisissä. Eikä Therapy? ole koskaan edes mennyt mihinkään, levyjä tulee tasaiseen tahtiin. Ei niitä vaan kukaan enää osta. En kyllä minäkään. Therapy?:n Golden Era osui Troublegum-Infernal Love –akselille 93`-95`. Menestys saattoi jopa sekoittaa miesten pään ja ehkä senkin takia löivät jarruja kaikenlaiselle kaupallisuudelle.
Diane on Infernal Loven helmi. Mulle tuo skitsofrenisen kaunis sekoitus toimii. Jouset, kauniit lauluharmoniat, synkkä tarina ja etenkin se lopun monimerkityksellinen ”Diane Diane Diane DIE ANN!" –huuto. Kyynisyys on aina hienoa. Jotain mielipuolisen kaunista on tässä ei-niin-kauniissa rakkaustarinassa. Lasi punkkua, rauhallinen tila, sopivan melankolinen fiilis, niin kyllä toimii. Jokainen voi fiiliksen mukaan valita puolensa. Samaistuako sarjamurhaajaan vai turmion tielle astelevaan tyttöparkaan.
Hieno biisi, mutta muistettakoon kuitenkin ettei tämä ole Therapy?:n omasta kynästä. Aikanaan oli järjetön pettymys tajutessani, että kyseessä on coveri Hüsker Dü-nimisen bändin 10 vuotta aiemmin levyttämästä biisistä. Selkeästi omiin nimiin Therapy? tämän kuitenkin ottaa. Sovitus on selkeästi alkuperäistä parempi; maanisempi, tunnelmallisempi ja herkempi.
Musiikkiahan ei voi arvostella ymmärtämättä siihen liittyvää tunnesidettä. Sattui aikanaan itselleni sellaiseen elämänvaiheeseen, jolloin suunnat olivat aavistuksen hukassa. Siitäkin lisäpisteitä. Musiikki auttaa.
Toomio vastaa
"Nyt ollaan Tuomon kanssa samoilla linjoilla. Johan Therapy?:n ukkojen viikset viestittävät siitä, että halutaan mennä omaa polkua. Misfitsiin pitäis vähän tutustua. En tiedä yhtäkään biisiä nimeltä."
71. Alice in Chains - Man in the Box
Facelift - 1990 - USA
 |
| ©rokpool.com |
| NIMI | Toomio | Tuomo |
| SOITTO/LAULU | 2 | 1 |
| SÄVELLYS/SOVITUS | 2 | 1 |
| LYRIIKAT | 2 | 2 |
| TUNNELMA/MEININKI | 2 | 1 |
| LEGENDAARISUUS | 1 | 0 |
| YHT | 9 | 5 |
Tutustumisalbumi: Alice in Chains - Dirt
Toomio
Alice in Chains ei ollut hullun kova juttu sillon kun se maailmalla oli hullun kova juttu. Kyllä niitä kappaleita tiesin, mutta ei ollut vain minun genre tuo grunge. Jyväskylässä Mikko oli grunge-mies, ja suositteli tutustumaan uudelleen.
Onhan nämä melkosia muusikoita, vaikka se peitetäänkin flanellipaitojen ja huumeiden taakse. Säveltäjä taitaa olla Cantrell ihan riippumatta kappaleesta. Mutta suosioon bändin vei Staleyn ääni ja karisma. Joo joo, osaa se Jerrykin laulaa.
Luulisin tämän olevan tällaisena grunge-biisinä aika lailla pioneerityötä. On angstia ja kapinaa, mutta vastapainoksi vetävä kertosäe.
Virallisesti sanat kertovat median sensuurista ja sananvapaudesta julkisuudessa. Luulen, että sanojen kääntöpuolella on myös Staleyn oman elämän sulkeutuneisuus ja syrjäytymisen tunne, johon osaltaan huumeet paljon vaikuttivat. Mies taisi olla niin synkkyyteen taipuvaa sorttia, että ilman huumeitakin olisi olo ollut paha.
Silti löydän tästä kappaleesta pientä toivonpilkahdusta, pieni häivähdys vain, mutta on siinä jotain iloa. Tai ehkä se on ironista hymyä sille, että menee niin totaalisesti päin pyllyä.
Kappale ja ääni on legendaarinen, mutta ei tämä aivan superlegendary artifact (nörtit tajuaa) minulle ole.
tämänkertaisen biisitrion olisi voinut heittää myös muuhun suuntaan. Tämähän olisi nimittäin ollut Reiman trio, mutta ei päästetä sitä miestä niin helpolla.
Onhan nämä melkosia muusikoita, vaikka se peitetäänkin flanellipaitojen ja huumeiden taakse. Säveltäjä taitaa olla Cantrell ihan riippumatta kappaleesta. Mutta suosioon bändin vei Staleyn ääni ja karisma. Joo joo, osaa se Jerrykin laulaa.
Luulisin tämän olevan tällaisena grunge-biisinä aika lailla pioneerityötä. On angstia ja kapinaa, mutta vastapainoksi vetävä kertosäe.
Virallisesti sanat kertovat median sensuurista ja sananvapaudesta julkisuudessa. Luulen, että sanojen kääntöpuolella on myös Staleyn oman elämän sulkeutuneisuus ja syrjäytymisen tunne, johon osaltaan huumeet paljon vaikuttivat. Mies taisi olla niin synkkyyteen taipuvaa sorttia, että ilman huumeitakin olisi olo ollut paha.
Silti löydän tästä kappaleesta pientä toivonpilkahdusta, pieni häivähdys vain, mutta on siinä jotain iloa. Tai ehkä se on ironista hymyä sille, että menee niin totaalisesti päin pyllyä.
Kappale ja ääni on legendaarinen, mutta ei tämä aivan superlegendary artifact (nörtit tajuaa) minulle ole.
tämänkertaisen biisitrion olisi voinut heittää myös muuhun suuntaan. Tämähän olisi nimittäin ollut Reiman trio, mutta ei päästetä sitä miestä niin helpolla.
Oli aika, jolloin joka toinen MTV:llä soitetuista videoista oli Seattlesta. Kauhea ajanjakso ihmiselämässä. Mutta tuli sieltä flanellipaitojen sisältä jotain hyvääkin. Layne Staleyn, Mike Inezin/Mike Starrin ja Jerry Cantrellin tähdittämä Alice In Chains oli toista maata kuin Nirvanat, Soundgardenit ynnä muut.
AIC onnistui luomaan ihan oman soundin. Ajankuvaan kuuluva hieman tuhnuinen miksaus ei pilannut näiden poikien levyiltä löytyviä nerokkaita sävellyksiä. Ahdistavan tiukat sovitukset pitivät sisällään häkellyttävän kauniita biisejä. Nerojahan nämä olivat. Bändissä oli aina pirun hyvät soittajat. Starrin ja myöhemmin Inezin basso rouhi tyylikkäästi ja Cantrell oli aikansa kovimpia kitaristeja. Yksi AIC:n spesiaaleista oli Cantrellin ja solisti Staleyn yhdessä laulamat stemmat.
Laulaja Staley oli levoton sielu. Ihan jumalattoman synkkä kaveri, jonka sanoitukset menivät niin diipiksi, ettei mitään järkeä.
"I'm the man in the box
Buried in my shit
Won't you come and save me, save me
Feed my eyes, can you sew them shut?
Jesus Christ, deny your maker
He who tries, will be wasted
Feed my eyes now you've sewn them shut"
Sanomattakin on selvää, että jo vuonna -91 ei mennyt Layne-paran elämässä kovin hyvin. Tuo traaginen elämä sitten päättyi Man in The Boxin hengessä vuonna 2002 omassa kodissa huumeiden ja masennuksen syövereihin. Viimeisen viiden vuoden aikana kaveri ei poistunut kotoaan käytännössä katsoen mihinkään. Layne oli Man in the Box.
Man in the Box löytyy AIC:n debyytiltä Facelift, joka ilmestyi 1990. Itse innostuin kuitenkin enemmän vasta pari vuotta myöhemmin tulleesta Dirtista, jolta löytyvät helmet Rooster, Sickman, Angry Chair ja Would? Mutta hyvä tämäkin on, ei kuitenkaan mitenkään legendaarinen minulle.
AIC onnistui luomaan ihan oman soundin. Ajankuvaan kuuluva hieman tuhnuinen miksaus ei pilannut näiden poikien levyiltä löytyviä nerokkaita sävellyksiä. Ahdistavan tiukat sovitukset pitivät sisällään häkellyttävän kauniita biisejä. Nerojahan nämä olivat. Bändissä oli aina pirun hyvät soittajat. Starrin ja myöhemmin Inezin basso rouhi tyylikkäästi ja Cantrell oli aikansa kovimpia kitaristeja. Yksi AIC:n spesiaaleista oli Cantrellin ja solisti Staleyn yhdessä laulamat stemmat.
Laulaja Staley oli levoton sielu. Ihan jumalattoman synkkä kaveri, jonka sanoitukset menivät niin diipiksi, ettei mitään järkeä.
"I'm the man in the box
Buried in my shit
Won't you come and save me, save me
Feed my eyes, can you sew them shut?
Jesus Christ, deny your maker
He who tries, will be wasted
Feed my eyes now you've sewn them shut"
Sanomattakin on selvää, että jo vuonna -91 ei mennyt Layne-paran elämässä kovin hyvin. Tuo traaginen elämä sitten päättyi Man in The Boxin hengessä vuonna 2002 omassa kodissa huumeiden ja masennuksen syövereihin. Viimeisen viiden vuoden aikana kaveri ei poistunut kotoaan käytännössä katsoen mihinkään. Layne oli Man in the Box.
Man in the Box löytyy AIC:n debyytiltä Facelift, joka ilmestyi 1990. Itse innostuin kuitenkin enemmän vasta pari vuotta myöhemmin tulleesta Dirtista, jolta löytyvät helmet Rooster, Sickman, Angry Chair ja Would? Mutta hyvä tämäkin on, ei kuitenkaan mitenkään legendaarinen minulle.
Toomio vastaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti