Leprous - The Cloak
Coal – 2013 – Norja
 |
| ©vimeo.com |
| NIMI | Toomio | Osku |
| SOITTO/LAULU | 2 | 2 |
| SÄVELLYS/SOVITUS | 2 | 2 |
| LYRIIKAT | 0 | 2 |
| TUNNELMA/MEININKI | 2 | 2 |
| LEGENDAARISUUS | 0 | 1 |
| YHT | 6 | 9 |
Tutustumisalbumi: Leprous - Cloak
Osku Torro (Klikkaa nimeä!)
Muutama progepiireissä hieman syvemmällä pyörivä kaverini suositteli minulle Leprousta tässä jokunen kuukausi sitten. Kirjoitin bändin nimen ylös kännykkääni aamuyön tunteina ja löysin sen sieltä seuraavana iltapäivänä heräillessäni. Laitoin kahvin ropisemaan, Youtuben päälle ja AKG:t korville. Olotila musiikin suhteen oli tuolloin hyvin vastaanottavainen.
The Cloak vangitsi välittömästi. Koin samanlaisen efektin kuullessani ensimmäistä kertaa Pain of Salvationia. Joskus vaan huomaa, että nyt löytyi soittimeen vakiokamaa vuosiksi eteenpäin. Bändin aiempi tuotanto oli nimenä tuttu, mutta se oli jotenkin onnistunut livahtamaan tutkan ohi. Ehkä nuo ensimmäiset albumit yrittävät olla hieman liian nokkelia ja ketteriä, jättäen siksi hieman hataran vaikutelman.
Coal sen sijaan on erittäin vahva levy. Jälkikäteen tutkiessani huomasin, että bändi oli kokenut aiemmalla Bilateral-levyllään jo melkoisen muodonmuutoksen. Sällit olivat löytäneet tyylin ja uskottavuuden. Coal jatkaa tuota kehitystä, mutta hieman minimalistisemmalla linjalla. Eteerisiin melodioihin ja tunnelmaan vetoaminen on tarkka taiteenlaji. Coal on sen suhteen hiottu timantti.
The Cloak kasvaa ja voimistuu hiljalleen. Sillä on koko kestonsa ajan vakaa luottamus kertosäkeen melodiaa kohtaan. Se on hypnoottisen kaunis kokonaisuus, joka puristaa rintalastaa ja pysäyttää ajatukset. Virgin Steelen nokkamies David Defeis kutsuisi tätä "sky hymniksi". Biisi valmistelee myös albumin seuraavaa, massiivisempaa raitaa The Valley. The Cloak toimii yksinään, seuraavan kappaleen nostatuksena, kuten myös sopivana maistiaisena koko albumin tunnelmasta.
The Cloakin vangitsevin osa on tietenkin Einar Solbergin klassisen kirkas ääni. Hän tulkitsee abstrakteja, monimerkityksellisiä lyriikoita, joihin levyn vahvuus suureksi osaksi perustuu.
Leprous on avantgardistinen bändi, mutta se ei sorru tyylittömään sirkuspelleilyyn. Leprous on ulkoasua myöten todella valmis paketti. Monesti hyvänkin progebändin tyyli rikkoutuu viimeistään flanellipaitoihin. Muusikot ovat viestinviejiä, joiden imago on erittäin tärkeä osa musiikin tuomaa eskapistista kokemusta.
The Cloak on hieno esimerkki taiteellisesti kypsän bändin tuotannosta. Koko albumi etenee vahvasti tunnelmapääty edellä (paljon itseään toistavia melodioita). Se jakaa kuuntelijat kahteen leiriin, mutta minulle tämä toimii kybällä (ihan kirjaimellisestikin sitten kun legendaarisuus vuosien päästä keikahtaa yhden arvosanan ylöspäin…)
Toomio
"Olipa tämä nyt paljon hitaampaa kuin oletin... mitä metallia se tällainen on? Toisaalta aika rouhea kitarasoundi... näin puhdas lauluääni tähän päälle... tuntuu vähän päälleliimatulta... kuitenkin ihan mietitty melodia... oho, tämä jätkähän osaa laulaa! On siinä äänessä sittenkin joitain hyvin hienojakoisia hiekanmuruja... Pistetääs uudestaan!"
Ja on sen jälkeen soinut useamman kerran uudestaan. Ylläolevin ajatuksin lähdin tätä bändiä kuuntelemaan. Omintakeinen tyyli, aivan muuta kuin odotin. Kun googlasin nimen, ajattelin tämän olevan perinteistä progemetallia Andromedan ja Thresholdin tyyliin. Oli jonninmoinen yllätys, kun kitarasoundi olikin melko räkäinen ja tempo soitossa hyvin hidas.
Suurimman kontrastin toi solistin ääni. Tuli sellainen "mitä helvettiä?!"-olo. Joskin progebändien laulajat usein ovatkin korkealta laulavia kiekujia, meni Einar kyllä ihan omaan luokkaansa. Näin heleää ääntä en osannut odottaa. Sanoisin ääntä jäätäväksi. Ihan mielettömän kylmä sointi. Ja tämä ei missään nimessä ole paha asia.
Miehet soittavat kyllä komeasti. Nykyään tuollainen syna-choir-soundi tuntuu useimmissa tapauksissa aavistuksen kornilta, mutta tähän kappaleeseen se istuu. Kappaleen lopussa tulee melko perinteinen progeriffittely tiukkoine virvelinakutuksineen. Mutta sävellystyö on sen verran erinomaisesti onnistunut, ettei kappaleessa ole ainuttakaan häiritsevää kohtaa.
Lyriikat, kuten Osku mainitsi, ovat abstrakteja. Liian abstrakteja minulle. Tosin on laulajan ansioksi luettava vielä se, että harvoin voi noin hyvin kappaleeseen istua "Will you cry tomorrow..."-pätkä.
Ei tämä vielä legendaariseksi muodostu. Mutta jää saletisti kuunneltevien bändien listalle. Olen myös hyvin vakuuttunut, että Ruuhet-miehistö mieltyy tähän. Eritoten Petri. Kaikinpuolin kova heitto, kiistaton ykkönen Vastapalloista tähän asti.
Ja on sen jälkeen soinut useamman kerran uudestaan. Ylläolevin ajatuksin lähdin tätä bändiä kuuntelemaan. Omintakeinen tyyli, aivan muuta kuin odotin. Kun googlasin nimen, ajattelin tämän olevan perinteistä progemetallia Andromedan ja Thresholdin tyyliin. Oli jonninmoinen yllätys, kun kitarasoundi olikin melko räkäinen ja tempo soitossa hyvin hidas.
Suurimman kontrastin toi solistin ääni. Tuli sellainen "mitä helvettiä?!"-olo. Joskin progebändien laulajat usein ovatkin korkealta laulavia kiekujia, meni Einar kyllä ihan omaan luokkaansa. Näin heleää ääntä en osannut odottaa. Sanoisin ääntä jäätäväksi. Ihan mielettömän kylmä sointi. Ja tämä ei missään nimessä ole paha asia.
Miehet soittavat kyllä komeasti. Nykyään tuollainen syna-choir-soundi tuntuu useimmissa tapauksissa aavistuksen kornilta, mutta tähän kappaleeseen se istuu. Kappaleen lopussa tulee melko perinteinen progeriffittely tiukkoine virvelinakutuksineen. Mutta sävellystyö on sen verran erinomaisesti onnistunut, ettei kappaleessa ole ainuttakaan häiritsevää kohtaa.
Lyriikat, kuten Osku mainitsi, ovat abstrakteja. Liian abstrakteja minulle. Tosin on laulajan ansioksi luettava vielä se, että harvoin voi noin hyvin kappaleeseen istua "Will you cry tomorrow..."-pätkä.
Ei tämä vielä legendaariseksi muodostu. Mutta jää saletisti kuunneltevien bändien listalle. Olen myös hyvin vakuuttunut, että Ruuhet-miehistö mieltyy tähän. Eritoten Petri. Kaikinpuolin kova heitto, kiistaton ykkönen Vastapalloista tähän asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti