76. Eppu Normaali - Voi Kuinka Me Sinua Kaivataan
Kahdeksas Ihme – 1985– Suomi
 |
| ©soundi.fi |
| NIMI | Toomio | Atso |
| SOITTO/LAULU | 2 | 2 |
| SÄVELLYS/SOVITUS | 2 | 1 |
| LYRIIKAT | 2 | 2 |
| TUNNELMA/MEININKI | 2 | 2 |
| LEGENDAARISUUS | 1 | 2 |
| YHT | 9 | 9 |
Tutustumisalbumi: Eppu Normaali - Kahdeksas Ihme
Toomio
Talviset yöt. Tulee ja sataa lunta. Tämä oli pentuna tylsä kappale. Nyt kun elämää on vähän nähnyt ja niitä pakollisia menetyksiäkin kokenut, on kappale saanut uuden merkityksen.
Tämä kappale on Eppujen ehjimpiä sävellyksiä. Suomi-melankolia on syövytetty tämän kappaleen pintaan. Soitanta on perusvahvaa Eppua. Ja vaikkei Martti maailman, eikä Suomenkaan paras laulaja ole, niin kyllä tätä kuuntelemalla saa ikävän ja kaipuun käyntiin, vaikkei sille olisi tarvetta.
Martin laulun vahvuus piileekin ehkä siinä, että ihmiset voivat oikeasti uskoa hänen "lakaisevan ja tiskaavan". Uskottavan suomalainen mies. Suomessahan saa kovan jätkän maineen, jos on ryypännyt, eronnut ja pukeutuu liian lyhyisiin farkkuihin.
Sanoitus on yksinkertainen, mutta koskettava. Jos oikeasti ahdistaa, ei sitä tarvi mitään kielikuvia. Peruskieli riittää. Sitä en tosin tiedä, onko ihan fiksua tällaista ahdistuksen keskellä kuunnella. Epuille säkeenylitykset ovat tavallisia. Lause siis jatkuu seuraavassa tahdissa tai säkeessä. Hienosti he se toimimaan saavatkin. Paras esimerkki lienee alla oleva virke:
"Kuuletko tuulen riehuvan
Vastusta vailla ärtyneen
Kuuletko meren kiehuvan
Hetkellä illan hämärtyneen"
Tunnelmaa on riittävästi kovemmallekin ahdistujalle asti. delay-tai kaikuefekti on käytetty juuri siten, että se antaa kappaleelle jotain. Usein efektejä tulee käytettyä siksi, että niillä on kiva leikkiä. Patarumpukin on löytänyt tiensä levylle. Sekin toimii mukavasti.
Legendaarisiahan nämä kaikki Eppujen Repullinen Hittejä-kokoelmalta löytyvistä kappaleista ovat. Kaikki osaavat sanat, vaikkei aktiivisesti olisikaan kuunnelleet niitä.
Atso Vänskä (Klikkaa nimeä!)
Tomilta aika ilkeä veto iskeä ensimmäiseksi arvioitavaksi allekirjoittaneelle bändiä, jonka tuotannosta valtaosalle antaisin suoralta istumalta täydet pisteet joka kategoriasta. Eput kun ovat kulkeneet mukana aivan ala-asteajoilta saakka, Repullinen hittejä oli ensimmäinen levy, jota oikeasti tuli kuunneltua, ja sen tahtiin on tullut opeteltua soittamaan niin koskettimia, bassoa kuin kitaraakin. Tähän mennessä orkesteri on tullut nähtyä 13 kertaa livenä, joten saatan olla vähän jäävi arvioimaan tätä biisiä, mutta yritetään suhtautua kuin muihinkin biiseihin...
Tällä listallahan oli aiemminkin yksi Eppujen biisi, sijalta 93. löytynyt Kun olet poissa, jonka yhteydessä Tomi sanoi aika hyvin bändin soitannosta: niin hyvää, ettei sitä huomaa. Tässä biisissä tuo tuntuu vielä korostuvan, koska yhtään mitään erityistä ei äkkiseltään instrumenttien käsittelystä huomaa eikä matkan varrella tule ensimmäistäkään soolonpätkää. Taustalla kuitenkin kulkee Epuille perinteisen tanakka komppi, jonka päälle on mausteeksi ripoteltu useampi huolella raavittu kitararaita (enpä muuten ole aiemmin ajatellutkaan että tässä on näin paljon akustisia kitaroita!). Tässähän on soitannollisesti aika paljon Dire Straits/Mark Knopfler-vaikutteita, niin kuin noilla 80-luvun puolenvälin levyillä muutenkin.
Sävellyksellisesti biisi ei sisällä hirmuisia koukkuja. Periaatteessa osia toistetaan toisensa perään, eikä biisistä tosiaan (Epuille aika harvinaisesti) löydy ensimmäistäkään sooloa. Muutama sovituksellinen jippohan biisistä löytyy, kuten alussa oleva ikäänkuin ”feikki-intro” sekä C-osan lopussa löytyvä ”kuuletko keskeltä kaipuun hiljaisen”-kohta, jossa hieman poiketaan perus-beatista.
Kuten soitannossa, ei sanoituksessakaan ole äkkiseltään kovinkaan ihmeellistä tavaraa. Martin kynä oli kuitenkin noina aikoina aika hyvin otollaan sanoille, joissa puhutaan yksinkertaisesti, mutta sanotaan paljon. Eppu-biisien sanoituksia on joskus haukuttu siitä, että niissä suunnilleen ”riimit ovat sellaisia, jotka tulevat ensimmäisenä mieleen”. Mutta tässäkin biisissä se yksinkertaisuus vain istuu kohdalleen, esimerkiksi:
”ja taas kyynelten seitsemän meren taakse minua laivataan, voi kuinka me sinua kaivataan”
Voi Kuinka Me Sinua Kaivataan on biisinä sellainen, että kun siihen vähänkään uppoutuu ja tekstiin perehtyy, niin tunnelma vie mennessään. Meininki ei itsessään ole erityisen rock, mutta ainakin meikäläisen mielestä sanojen haikeus ja soitto nivoutuvat tässä aika nätisti yhteen. Ja jos tahtoo kokea vaihtoehtoisen version biisistä, kannattaa kuunnella live-versio vuodelta 1994. Vaikka Martilla olikin pahoja tinnitus-ongelmia tuolloin ja laulu huojuu kummallisesti, on biisi livenä huomattavasti tunnelmallisempi ja selkäpiitä karmivampi.
Ja onhan tämä kuitenkin suomenkielisen rock-musiikin klassikko, kiistämättä. Soi radiossa vielä nykyiselläänkin aika usein ja myös keikoilla yleisöt tämän tuntevat. Ja kun Epuista on kyse, niin kyllä tähän omakohtaisiakin muistoja kiinnittyy. Ei tätäkään biisiä oppinut tajuamaan kuin vasta vähän vartuttuaan ja asioita koettuaan.
Toomio vastaa
"Atso näkee taas kaikkialla Dire Straits-haamuja. Totta toki on, että se on ollut Eppujenkin fanittama ryhmä, mutta kuuluuko se nyt sen kummemmin tässä, sitä en osaa sanoa. Minusta koko kappale on "pientä" sooloa. Eihän soolon tarvi aina olla sellainen erillinen osio, jossa muut ovat hiljaa ja se kestää yli puoli minuuttia. Sitten kun Atso kasvaa vielä isommaksi pojaksi, niin sanat vain vahvistuvat merkityksiltään."
Tutustumisalbumi: The Cranberries - To the Faithful Departed
Talviset yöt. Tulee ja sataa lunta. Tämä oli pentuna tylsä kappale. Nyt kun elämää on vähän nähnyt ja niitä pakollisia menetyksiäkin kokenut, on kappale saanut uuden merkityksen.
Tämä kappale on Eppujen ehjimpiä sävellyksiä. Suomi-melankolia on syövytetty tämän kappaleen pintaan. Soitanta on perusvahvaa Eppua. Ja vaikkei Martti maailman, eikä Suomenkaan paras laulaja ole, niin kyllä tätä kuuntelemalla saa ikävän ja kaipuun käyntiin, vaikkei sille olisi tarvetta.
Martin laulun vahvuus piileekin ehkä siinä, että ihmiset voivat oikeasti uskoa hänen "lakaisevan ja tiskaavan". Uskottavan suomalainen mies. Suomessahan saa kovan jätkän maineen, jos on ryypännyt, eronnut ja pukeutuu liian lyhyisiin farkkuihin.
Sanoitus on yksinkertainen, mutta koskettava. Jos oikeasti ahdistaa, ei sitä tarvi mitään kielikuvia. Peruskieli riittää. Sitä en tosin tiedä, onko ihan fiksua tällaista ahdistuksen keskellä kuunnella. Epuille säkeenylitykset ovat tavallisia. Lause siis jatkuu seuraavassa tahdissa tai säkeessä. Hienosti he se toimimaan saavatkin. Paras esimerkki lienee alla oleva virke:
"Kuuletko tuulen riehuvan
Vastusta vailla ärtyneen
Kuuletko meren kiehuvan
Hetkellä illan hämärtyneen"
Tunnelmaa on riittävästi kovemmallekin ahdistujalle asti. delay-tai kaikuefekti on käytetty juuri siten, että se antaa kappaleelle jotain. Usein efektejä tulee käytettyä siksi, että niillä on kiva leikkiä. Patarumpukin on löytänyt tiensä levylle. Sekin toimii mukavasti.
Legendaarisiahan nämä kaikki Eppujen Repullinen Hittejä-kokoelmalta löytyvistä kappaleista ovat. Kaikki osaavat sanat, vaikkei aktiivisesti olisikaan kuunnelleet niitä.
Atso Vänskä (Klikkaa nimeä!)
Tomilta aika ilkeä veto iskeä ensimmäiseksi arvioitavaksi allekirjoittaneelle bändiä, jonka tuotannosta valtaosalle antaisin suoralta istumalta täydet pisteet joka kategoriasta. Eput kun ovat kulkeneet mukana aivan ala-asteajoilta saakka, Repullinen hittejä oli ensimmäinen levy, jota oikeasti tuli kuunneltua, ja sen tahtiin on tullut opeteltua soittamaan niin koskettimia, bassoa kuin kitaraakin. Tähän mennessä orkesteri on tullut nähtyä 13 kertaa livenä, joten saatan olla vähän jäävi arvioimaan tätä biisiä, mutta yritetään suhtautua kuin muihinkin biiseihin...
Tällä listallahan oli aiemminkin yksi Eppujen biisi, sijalta 93. löytynyt Kun olet poissa, jonka yhteydessä Tomi sanoi aika hyvin bändin soitannosta: niin hyvää, ettei sitä huomaa. Tässä biisissä tuo tuntuu vielä korostuvan, koska yhtään mitään erityistä ei äkkiseltään instrumenttien käsittelystä huomaa eikä matkan varrella tule ensimmäistäkään soolonpätkää. Taustalla kuitenkin kulkee Epuille perinteisen tanakka komppi, jonka päälle on mausteeksi ripoteltu useampi huolella raavittu kitararaita (enpä muuten ole aiemmin ajatellutkaan että tässä on näin paljon akustisia kitaroita!). Tässähän on soitannollisesti aika paljon Dire Straits/Mark Knopfler-vaikutteita, niin kuin noilla 80-luvun puolenvälin levyillä muutenkin.
Sävellyksellisesti biisi ei sisällä hirmuisia koukkuja. Periaatteessa osia toistetaan toisensa perään, eikä biisistä tosiaan (Epuille aika harvinaisesti) löydy ensimmäistäkään sooloa. Muutama sovituksellinen jippohan biisistä löytyy, kuten alussa oleva ikäänkuin ”feikki-intro” sekä C-osan lopussa löytyvä ”kuuletko keskeltä kaipuun hiljaisen”-kohta, jossa hieman poiketaan perus-beatista.
Kuten soitannossa, ei sanoituksessakaan ole äkkiseltään kovinkaan ihmeellistä tavaraa. Martin kynä oli kuitenkin noina aikoina aika hyvin otollaan sanoille, joissa puhutaan yksinkertaisesti, mutta sanotaan paljon. Eppu-biisien sanoituksia on joskus haukuttu siitä, että niissä suunnilleen ”riimit ovat sellaisia, jotka tulevat ensimmäisenä mieleen”. Mutta tässäkin biisissä se yksinkertaisuus vain istuu kohdalleen, esimerkiksi:
”ja taas kyynelten seitsemän meren taakse minua laivataan, voi kuinka me sinua kaivataan”
Voi Kuinka Me Sinua Kaivataan on biisinä sellainen, että kun siihen vähänkään uppoutuu ja tekstiin perehtyy, niin tunnelma vie mennessään. Meininki ei itsessään ole erityisen rock, mutta ainakin meikäläisen mielestä sanojen haikeus ja soitto nivoutuvat tässä aika nätisti yhteen. Ja jos tahtoo kokea vaihtoehtoisen version biisistä, kannattaa kuunnella live-versio vuodelta 1994. Vaikka Martilla olikin pahoja tinnitus-ongelmia tuolloin ja laulu huojuu kummallisesti, on biisi livenä huomattavasti tunnelmallisempi ja selkäpiitä karmivampi.
Ja onhan tämä kuitenkin suomenkielisen rock-musiikin klassikko, kiistämättä. Soi radiossa vielä nykyiselläänkin aika usein ja myös keikoilla yleisöt tämän tuntevat. Ja kun Epuista on kyse, niin kyllä tähän omakohtaisiakin muistoja kiinnittyy. Ei tätäkään biisiä oppinut tajuamaan kuin vasta vähän vartuttuaan ja asioita koettuaan.
Toomio vastaa
"Atso näkee taas kaikkialla Dire Straits-haamuja. Totta toki on, että se on ollut Eppujenkin fanittama ryhmä, mutta kuuluuko se nyt sen kummemmin tässä, sitä en osaa sanoa. Minusta koko kappale on "pientä" sooloa. Eihän soolon tarvi aina olla sellainen erillinen osio, jossa muut ovat hiljaa ja se kestää yli puoli minuuttia. Sitten kun Atso kasvaa vielä isommaksi pojaksi, niin sanat vain vahvistuvat merkityksiltään."
75. The Cranberries - Salvation
To the Faithful Departed - 1996 – Irlanti
 |
| ©megarapid.net |
| NIMI | Toomio | Atso |
| SOITTO/LAULU | 2 | 1 |
| SÄVELLYS/SOVITUS | 2 | 1 |
| LYRIIKAT | 1 | 1 |
| TUNNELMA/MEININKI | 2 | 1 |
| LEGENDAARISUUS | 2 | 1 |
| YHT | 9 | 5 |
Tutustumisalbumi: The Cranberries - To the Faithful Departed
Toomio
Atso Vänskä (Klikkaa nimeä!)
The Cranberries on itselle jäänyt parin biisin ihmeeksi, lähinnä omien soittelukokemusten pohjalta. Joidenkin kokoonpanojen kanssa on tullut soiteltua Zombieta sekä Animal Instinctia ja jokunen muukin biisi on tuttu, mutta tämä oli tuntematon pala. Joten eipä muuta kuin makustelemaan...
Jotenkin tästä bändistä on huokuu sellainen 90-lukulaisuus. Soundit ja sovitukset sekä laulaja Dolores O'Riordanin lauluääni sen varmaan tekevät.
Perusrokkenrolliahan tämä on, punkahtavalla otteella. Suvantovaiheita ei ole ja kolme sointua riittää oikein hyvin. Oikeastaan ainoa kunnolla korvaan pistävä sovitusjippo on välillä kuultava torvisektion riffin tuplaus. Soolohärpäkkeitä tai varsinaista virtuositeettia ei tarvita, koska paketti toimii näinkin ja saavuttaa tunnelman, joka antaa biisille oman leimansa. Allekirjoittanut tykkää tämmöisistä biiseistä. Jollain tavalla muistuttaa hieman Bryan Adamsin We're Gonna Winiä meiningiltään.
Sanoituksellisestikin tämä on 90-lukua, eli huumeistahan tässä aika suoraan lauletaan. Hyvä rock'n'roll -puheenaihe, muttei tässä mitään ylitsepääsemättömän hienoa ole. Sanojen rytmitys ja kertosäkeen julistus ”Salvation is free” takaavat sen yhden pojon.
Jos The Cranberriesilta olisi ollut jokin muu biisi, niin legendaarisuudesta olisin voinut antaa helposti pojoja. Piti sitten tutkia internetistä, että näköjään viisu on julkaistu singlenä ja menestys on ollut ihan kelvollistakin. Joten siltä pohjalta legendaarisuudesta 1 piste.
Toomio vastaa
"Vain Atso voi verrata tätä Bryan Adamsiin. Tai ylipäätään muistaa sellaisen miehen olemassaolon. Jaakko ehkä pystyis myös tähän. Sekin on muuten outoa, että kappaleessa lauletaan "salvation is free", sillä eihän huumeet ilmaisia ole."
Tutustumisalbumi: Therapy? - Infernal Love
Piikkipää sängyn ympärillä klovnin asussa. Jotenkin tässä juontuu mieleen myös Sami ja Petri. En muista miksi. Olisiko ollut niidenkin mielestä laatukipale?
The Cranberries tulee Irlannista. Joten sanoitukset ovat poliittisesti kantaaottavia. Niin, ei tässä biisissä suoranaisesti Nukkumatista lauleta, vaikka videosta voisi olettaa. Tässä lauletaan kerrankin huumeista. Sanokaapa muuten yksikin irlantilainen ja menestynyt bändi, jonka sanoitukset eivät käsittele politiikkaa ja elinoloja kyseisessä maassa?
Naislaulajia ei tähän mennessä ole listalla näkynyt, mutta tämä nainen on niitä ysärihelmiä Skinin ja Sandra Nasicin keralla. Ei ulkonäkönsä vaan lauluäänensä takia.
Mukava kappale soittaa. Niin helppo, että minäkin pystyn siihen. Torvet tuovat pirusti potkua väliliidiin. En ole testannut, mutta onkohan soinnut samat kuin Pellen Moottoritie on Kuumassa?
Jyrkistähän se tämäkin nähtiin. Melkoista kolmen soinnun ränttätänttää. Silti se vain kolisee jokaisella kuuntelukerralla.
The Cranberries tulee Irlannista. Joten sanoitukset ovat poliittisesti kantaaottavia. Niin, ei tässä biisissä suoranaisesti Nukkumatista lauleta, vaikka videosta voisi olettaa. Tässä lauletaan kerrankin huumeista. Sanokaapa muuten yksikin irlantilainen ja menestynyt bändi, jonka sanoitukset eivät käsittele politiikkaa ja elinoloja kyseisessä maassa?
Naislaulajia ei tähän mennessä ole listalla näkynyt, mutta tämä nainen on niitä ysärihelmiä Skinin ja Sandra Nasicin keralla. Ei ulkonäkönsä vaan lauluäänensä takia.
Mukava kappale soittaa. Niin helppo, että minäkin pystyn siihen. Torvet tuovat pirusti potkua väliliidiin. En ole testannut, mutta onkohan soinnut samat kuin Pellen Moottoritie on Kuumassa?
Jyrkistähän se tämäkin nähtiin. Melkoista kolmen soinnun ränttätänttää. Silti se vain kolisee jokaisella kuuntelukerralla.
Atso Vänskä (Klikkaa nimeä!)
The Cranberries on itselle jäänyt parin biisin ihmeeksi, lähinnä omien soittelukokemusten pohjalta. Joidenkin kokoonpanojen kanssa on tullut soiteltua Zombieta sekä Animal Instinctia ja jokunen muukin biisi on tuttu, mutta tämä oli tuntematon pala. Joten eipä muuta kuin makustelemaan...
Jotenkin tästä bändistä on huokuu sellainen 90-lukulaisuus. Soundit ja sovitukset sekä laulaja Dolores O'Riordanin lauluääni sen varmaan tekevät.
Perusrokkenrolliahan tämä on, punkahtavalla otteella. Suvantovaiheita ei ole ja kolme sointua riittää oikein hyvin. Oikeastaan ainoa kunnolla korvaan pistävä sovitusjippo on välillä kuultava torvisektion riffin tuplaus. Soolohärpäkkeitä tai varsinaista virtuositeettia ei tarvita, koska paketti toimii näinkin ja saavuttaa tunnelman, joka antaa biisille oman leimansa. Allekirjoittanut tykkää tämmöisistä biiseistä. Jollain tavalla muistuttaa hieman Bryan Adamsin We're Gonna Winiä meiningiltään.
Sanoituksellisestikin tämä on 90-lukua, eli huumeistahan tässä aika suoraan lauletaan. Hyvä rock'n'roll -puheenaihe, muttei tässä mitään ylitsepääsemättömän hienoa ole. Sanojen rytmitys ja kertosäkeen julistus ”Salvation is free” takaavat sen yhden pojon.
Jos The Cranberriesilta olisi ollut jokin muu biisi, niin legendaarisuudesta olisin voinut antaa helposti pojoja. Piti sitten tutkia internetistä, että näköjään viisu on julkaistu singlenä ja menestys on ollut ihan kelvollistakin. Joten siltä pohjalta legendaarisuudesta 1 piste.
Toomio vastaa
"Vain Atso voi verrata tätä Bryan Adamsiin. Tai ylipäätään muistaa sellaisen miehen olemassaolon. Jaakko ehkä pystyis myös tähän. Sekin on muuten outoa, että kappaleessa lauletaan "salvation is free", sillä eihän huumeet ilmaisia ole."
74. Therapy? - Epilepsy
Infernal Love - 1995 - Iso-Britannia
 |
| ©lastfm.de |
| NIMI | Toomio | Atso |
| SOITTO/LAULU | 2 | 2 |
| SÄVELLYS/SOVITUS | 2 | 2 |
| LYRIIKAT | 1 | 0 |
| TUNNELMA/MEININKI | 2 | 1 |
| LEGENDAARISUUS | 2 | 0 |
| YHT | 9 | 5 |
Tutustumisalbumi: Therapy? - Infernal Love
Toomio
Tämä bändi on minun kuuntelussa verrattain uusi. Entisellä pomollani oli tapana tuoda töihin omia levyjään. Kerran oli sitten vuorossa Infernal Love. Pomo kysäisi, että muistatko bändin. En ollut koskaan kuullutkaan. "Ei jumalauta, jätkä!", hän vastasi. En tosiaan tiedä, miksi tätä ei ollut vastaan tullut.
Tykästyin levyyn ja varsinkin sen avausraitaan. Kuten huomata saattaa, ei biisistä ole oikeaa musiikkivideota. Tämä ei sinänsä yllätä, sillä Therapy? on aina kulkenut omia polkujaan. Nettisivutkin ovat tainneet olla pystyssä jo peräti pari vuotta(?).
Hiukan rikkinäinen perusriffi kytkee anarkiavaihteen päälle. Ei se mihinkään kiakkojuhliin saa osallistumaan, mutta nasevasti siinä on haistakaa paskaa.
Kappalerakenne on muutenkin velho. En tiedä mitä sanoilla haetaan, mutta ei liene niin väliksikään. Ongelmia on, vauhtia on ja livenä on oltava täyttä timanttia. Kaikki rumpalit varmasti yrittävät laskea "moneenko" riffi menee.
Tykästyin levyyn ja varsinkin sen avausraitaan. Kuten huomata saattaa, ei biisistä ole oikeaa musiikkivideota. Tämä ei sinänsä yllätä, sillä Therapy? on aina kulkenut omia polkujaan. Nettisivutkin ovat tainneet olla pystyssä jo peräti pari vuotta(?).
Hiukan rikkinäinen perusriffi kytkee anarkiavaihteen päälle. Ei se mihinkään kiakkojuhliin saa osallistumaan, mutta nasevasti siinä on haistakaa paskaa.
Kappalerakenne on muutenkin velho. En tiedä mitä sanoilla haetaan, mutta ei liene niin väliksikään. Ongelmia on, vauhtia on ja livenä on oltava täyttä timanttia. Kaikki rumpalit varmasti yrittävät laskea "moneenko" riffi menee.
Tämä olikin sitten varsinainen jokeri. Ei mitään hajua koko bändistä ennen tätä arviotehtävää.
Ja olikin melkoinen biisi. Tiukkaa riffittelyä perinteisten rytmitysten ulkopuolella. Tämmöiseen musiikkiin tuli törmättyä paljon lukioaikoina, kun bänditoveri Antti kuuntelutti paljon hämäriä tahtilajeja sisältäviä biisejä. Soitatin sitten tätäkin kaverille, ja huomasin miehen saavan heti kiinni rumpalin työskentelystä.
Soitanto ja laulanto siis tässä biisissä ovat jämäkkää. Kitara-/basso-osaston riffittely ja rumpalin pyörittämä komppi ovat oikeinkin groovaavia eivätkä ns. ”liian progea” ainakaan meikäläisen makuun. Hyvin sävelletty ja sovitettu siis myöskin. Laulullisesti vähän tasapaksua, mutta soiton meininki korreloi sen.
Biisin teksti ei sitten ihmeitä tarjoa. Ensikuulemalta jää mieleen vain ”I've got a problem”. Kun lyriikan kaivaa esille, niin rakkaudestahan tässä näköjään lauletaan. Mutta ei sykähdytä... Vähän tuntuu että meno on tärkeämpää kuin se, mistä lauletaan. Mutta meininki on siis sitäkin rajumpi. Juuri tuo epätahdikkuus saa aikaan biisin nimen mukaisen ”epilepsy”-tunnelman. Kun tempo on muutenkin aika vankasti eteenpäin menevä, niin sehän vain vankistaa tuota fiilistä.
Täysin puskista tuli siis tämä bändi ja biisi – siksi ei legendaarisuuspisteitä kyllä voi antaa ensimmäistäkään. Ja tämä on vissiin alunperin aikalailla albumiraita (tässä tapauksessa aika hyvä sellainen), joten ei sekään anna legendapisteitä.
Ja olikin melkoinen biisi. Tiukkaa riffittelyä perinteisten rytmitysten ulkopuolella. Tämmöiseen musiikkiin tuli törmättyä paljon lukioaikoina, kun bänditoveri Antti kuuntelutti paljon hämäriä tahtilajeja sisältäviä biisejä. Soitatin sitten tätäkin kaverille, ja huomasin miehen saavan heti kiinni rumpalin työskentelystä.
Soitanto ja laulanto siis tässä biisissä ovat jämäkkää. Kitara-/basso-osaston riffittely ja rumpalin pyörittämä komppi ovat oikeinkin groovaavia eivätkä ns. ”liian progea” ainakaan meikäläisen makuun. Hyvin sävelletty ja sovitettu siis myöskin. Laulullisesti vähän tasapaksua, mutta soiton meininki korreloi sen.
Biisin teksti ei sitten ihmeitä tarjoa. Ensikuulemalta jää mieleen vain ”I've got a problem”. Kun lyriikan kaivaa esille, niin rakkaudestahan tässä näköjään lauletaan. Mutta ei sykähdytä... Vähän tuntuu että meno on tärkeämpää kuin se, mistä lauletaan. Mutta meininki on siis sitäkin rajumpi. Juuri tuo epätahdikkuus saa aikaan biisin nimen mukaisen ”epilepsy”-tunnelman. Kun tempo on muutenkin aika vankasti eteenpäin menevä, niin sehän vain vankistaa tuota fiilistä.
Täysin puskista tuli siis tämä bändi ja biisi – siksi ei legendaarisuuspisteitä kyllä voi antaa ensimmäistäkään. Ja tämä on vissiin alunperin aikalailla albumiraita (tässä tapauksessa aika hyvä sellainen), joten ei sekään anna legendapisteitä.
Toomio vastaa
"Vähän jopa yllätti, että Atso piti tästä näinkin paljon. Kyllä tässä on haettu hienosti tuota epilepsian fiilistä, vaikkei minulla ole aavistustakaan, miltä se tuntuu. Mielenkiintoinen tapa miettiä kappaleen legendaarisuutta sen julkaisutavan mukaan. Jos siis sinkku, niin sitä legendaarisempi kappale on, vai miten?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti