79. Metallica - Battery
Marter of Puppets – 1986– USA
 |
| ©100xr.com |
| NIMI | Toomio | Z |
| SOITTO/LAULU | 2 | 1 |
| SÄVELLYS/SOVITUS | 2 | 2 |
| LYRIIKAT | 1 | 0 |
| TUNNELMA/MEININKI | 2 | 2 |
| LEGENDAARISUUS | 1 | 2 |
| YHT | 8 | 7 |
Tutustumisalbumi: Metallica - Master of Puppets
Toomio
Ähtäri. Inha. Mummola. Sohva. Serkku. Velde-kerho. Tennismailat.
Noilla se lähti minun metallimusiikin diggaus käyntiin. Suurin syypää on siis serkkuni Velde. Saatoin olla hiukan erilainen 10-vuotias, kun kuuntelin (osittain pakotettuna) Metallicaa ja Deicideä.
Miksi Battery? No siksi, että se oli todella kova biisi kun opin sen "soittamaan" puisella tennismailalla. Tätä edesauttoi sekin, että Battery on avausraita Master of Puppetsilla. Ja se kasettihan minulla vain oli Kill 'em Allin lisäksi. Trash-metalli lienee ainutta musiikkia, josta tennismailalla saa vähän irti.
Alun rauhallinen näppäily valmistaa tulevaan myllytykseen. Koko levy oli aikanaan mahtava, mutta ei minulle koskaan ole se nimibiisi kovin ollut, vaan tämä Battery. Energia, vauhti, raivo. Speed metal, niin kuin tätä silloin aikanaan myös määriteltiin.
Soitto. En minä näitä miehiä maagisina pidä. Lars on ihan hirveä, mutta soittaa niin väärin ettei siihen moni pysty. Näin ollen omalaatuinen. Hammett on perusjätkä. Burton oli varmasti kova, mutta himpun on siinäkin "kuolleen miehen legendaa". Hetfield: tarkka - varmasti, virtuoosi - ei varmasti, keulakuva - ehdottomasti, ja kova sellainen.
Lyriikat ovat mitä sattuu vihamättötapa-paskaa. Mutta ne jäävät päähän. meininkiä on ja asennetta sitäkin enemmän. Legendaarisuusaste on sata. On tämä kova. Kovempi kuin yksikään Blackin biisi. Sori vaan.
Z (Klikkaa nimeä!)
Vuosi oli 1986. Olin silloin 12-vuotias. Muistan sen vieläkin. Sitä en tarkkaan muista, kuulinko tämän biisin ensimmäistä kertaa kaksi vuotta vanhemmalta serkultani vai kavereiltani, mutta kun kuulin tämän, ihmettelin että onpa armotonta tykitystä. Täytyy muistaa, että vuonna 1986 hevimetalli ei ollut vielä laajentunut lukuisiksi tyylisuunniksi, kuten asian laita on nykyään. Silloin ei ollut olemassa sellaisia kokonaisia musiikkigenrejä kuin death- tai black metal ja thrash metallikin otti vasta ensiaskeleitaan. Itse asiassa nykyisin thrashiksi luokiteltavaa musiikkia kutsuttiin vielä
silloin speed metalliksi. Toki Metallica ja Slayer etunenässä olivat jo ennen vuotta 1986 tehneet speediksi tai thrashiksi luokiteltavaa musiikkia, joka oli tavoittanut jo kohtuullisen laajamittaisen kuulijajoukon, mutta sitä ei käy kiistäminen, etteikö eräs tärkeimmistä vaikuttimista kyseisen metallin alalajin suurten hevimassojen tietoisuuteen saattamisessa olisi ollut Metallican Master of Puppets ja sen avausbiisi Battery.
Meidän hevistä innostunut ikäpolvemme oli siihenastisen lyhyen elämämme aikana perehtynyt lähinnä tukkahevin saloihin Kissin, Twisted Sisterin, Ratt:in, Mötley Crüen ja Def Leppardin muodossa sekä innostunut sellaisia ”perusheviä” soittavista bändeistä kuin Iron Maiden, Dio, W.A.S.P. ja Judas Priest. Metallican Battery oli niihin verrattuna täysin erilaista, raskaampaa ja nopeampaa musiikkia. Lisäksi Batteryn kitarariffi on eräs hevimetallin historian tunnetuimmista, joten biisin legendaarisuudesta ei ole pienintäkään epäilystä.
Lisäksi biisi on hyvä, eräs Metallican parhaimmista ja tuotanto jylhää, kiitos tuottaja Flemming Rasmussenin. James Hetfield sahaa tarkemmin kuin kukaan koskaan yhtä nopeassa vauhdissa, Cliff Burton säestää bassollaan, Lars Ullrich papattaa kykyjensä ja äärirajoilla ja Kirk Hammett
yrittää tiluttaa parhaansa mukaan, josta pääsemmekin soiton arviointiin. Asiahan on niin, että Metallican sen aikaisesta miehistöstä kaksi oli instrumenttinsa suvereenia valtiasta eli Hetfield komppikitarassa ja Burton bassossa. Sen sijaan Ullrich ei ole koskaan ollut kuin keskinkertainen rumpali ja Hammett puolestaan on aina ollut yksi maailman yliarvostetuimmista kitaristeista. En ole koskaan ymmärtänyt ylenpalttista Hammettin hehkutusta, mikä nähdäkseni johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että hän soittaa Metallicassa. Hammett on varmasti perushyvä kitaristi, mutta ei mikään
poikkeuksellinen virtuoosi, joksi hänet usein nähdään. Hänen soolonsa ovat vain harvassa biisissä ikimuistoisia, eikä Batterykaan muodosta poikkeusta asiaan. Batteryn soolohan menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ilman, että se jäisi päähään.
Toinen Batteryn ”heikko kohta” on sanoitus.
”Crushing all deceivers, mashing non-believers, never-ending potency. Hungry violence seeker, feeding off the weaker, breeding on insanity”.
Hoh-hoijjaa. Vahvemman oikeudella heikompansa murskaaminen ja väkivallan avulla uhoaminen ei vetoa meikäläiseen, tosin Batteryn kohdalla on aivan sama, vaikka Hetfield päästelisi suustaan siansaksaa, sillä sanoitus ei ole tässä biisisissä oleellinen asia. Batteryn sanojen huonoutta kuitenkin korostaa se, että Metallicalla on lukuisissa muissa biiseissään loistavia sanoituksia ja sellaisia biisejä on myös Master of Puppetsilla.
Toomio vastaa
"Kerrankin joku on kanssani samaa mieltä Hammetista. On se nopea, mutta yleensä vaan soittaa samaa tilupätkää, kunnes soolo loppuu. On se ollut Satrianin opissa joo, mutta ei se tarkoita, että oppilas olisi saman veroinen. Ehkä tuo latinon ulkomuoto vetosi tyttöihin tai jotain. Vaikka Hammettin juuret taisivatkin olla ainakin puoliksi Irlannissa."
Tutustumisalbumi: Helloween - Better than Raw
Ähtäri. Inha. Mummola. Sohva. Serkku. Velde-kerho. Tennismailat.
Noilla se lähti minun metallimusiikin diggaus käyntiin. Suurin syypää on siis serkkuni Velde. Saatoin olla hiukan erilainen 10-vuotias, kun kuuntelin (osittain pakotettuna) Metallicaa ja Deicideä.
Miksi Battery? No siksi, että se oli todella kova biisi kun opin sen "soittamaan" puisella tennismailalla. Tätä edesauttoi sekin, että Battery on avausraita Master of Puppetsilla. Ja se kasettihan minulla vain oli Kill 'em Allin lisäksi. Trash-metalli lienee ainutta musiikkia, josta tennismailalla saa vähän irti.
Alun rauhallinen näppäily valmistaa tulevaan myllytykseen. Koko levy oli aikanaan mahtava, mutta ei minulle koskaan ole se nimibiisi kovin ollut, vaan tämä Battery. Energia, vauhti, raivo. Speed metal, niin kuin tätä silloin aikanaan myös määriteltiin.
Soitto. En minä näitä miehiä maagisina pidä. Lars on ihan hirveä, mutta soittaa niin väärin ettei siihen moni pysty. Näin ollen omalaatuinen. Hammett on perusjätkä. Burton oli varmasti kova, mutta himpun on siinäkin "kuolleen miehen legendaa". Hetfield: tarkka - varmasti, virtuoosi - ei varmasti, keulakuva - ehdottomasti, ja kova sellainen.
Lyriikat ovat mitä sattuu vihamättötapa-paskaa. Mutta ne jäävät päähän. meininkiä on ja asennetta sitäkin enemmän. Legendaarisuusaste on sata. On tämä kova. Kovempi kuin yksikään Blackin biisi. Sori vaan.
Z (Klikkaa nimeä!)
Vuosi oli 1986. Olin silloin 12-vuotias. Muistan sen vieläkin. Sitä en tarkkaan muista, kuulinko tämän biisin ensimmäistä kertaa kaksi vuotta vanhemmalta serkultani vai kavereiltani, mutta kun kuulin tämän, ihmettelin että onpa armotonta tykitystä. Täytyy muistaa, että vuonna 1986 hevimetalli ei ollut vielä laajentunut lukuisiksi tyylisuunniksi, kuten asian laita on nykyään. Silloin ei ollut olemassa sellaisia kokonaisia musiikkigenrejä kuin death- tai black metal ja thrash metallikin otti vasta ensiaskeleitaan. Itse asiassa nykyisin thrashiksi luokiteltavaa musiikkia kutsuttiin vielä
silloin speed metalliksi. Toki Metallica ja Slayer etunenässä olivat jo ennen vuotta 1986 tehneet speediksi tai thrashiksi luokiteltavaa musiikkia, joka oli tavoittanut jo kohtuullisen laajamittaisen kuulijajoukon, mutta sitä ei käy kiistäminen, etteikö eräs tärkeimmistä vaikuttimista kyseisen metallin alalajin suurten hevimassojen tietoisuuteen saattamisessa olisi ollut Metallican Master of Puppets ja sen avausbiisi Battery.
Meidän hevistä innostunut ikäpolvemme oli siihenastisen lyhyen elämämme aikana perehtynyt lähinnä tukkahevin saloihin Kissin, Twisted Sisterin, Ratt:in, Mötley Crüen ja Def Leppardin muodossa sekä innostunut sellaisia ”perusheviä” soittavista bändeistä kuin Iron Maiden, Dio, W.A.S.P. ja Judas Priest. Metallican Battery oli niihin verrattuna täysin erilaista, raskaampaa ja nopeampaa musiikkia. Lisäksi Batteryn kitarariffi on eräs hevimetallin historian tunnetuimmista, joten biisin legendaarisuudesta ei ole pienintäkään epäilystä.
Lisäksi biisi on hyvä, eräs Metallican parhaimmista ja tuotanto jylhää, kiitos tuottaja Flemming Rasmussenin. James Hetfield sahaa tarkemmin kuin kukaan koskaan yhtä nopeassa vauhdissa, Cliff Burton säestää bassollaan, Lars Ullrich papattaa kykyjensä ja äärirajoilla ja Kirk Hammett
yrittää tiluttaa parhaansa mukaan, josta pääsemmekin soiton arviointiin. Asiahan on niin, että Metallican sen aikaisesta miehistöstä kaksi oli instrumenttinsa suvereenia valtiasta eli Hetfield komppikitarassa ja Burton bassossa. Sen sijaan Ullrich ei ole koskaan ollut kuin keskinkertainen rumpali ja Hammett puolestaan on aina ollut yksi maailman yliarvostetuimmista kitaristeista. En ole koskaan ymmärtänyt ylenpalttista Hammettin hehkutusta, mikä nähdäkseni johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että hän soittaa Metallicassa. Hammett on varmasti perushyvä kitaristi, mutta ei mikään
poikkeuksellinen virtuoosi, joksi hänet usein nähdään. Hänen soolonsa ovat vain harvassa biisissä ikimuistoisia, eikä Batterykaan muodosta poikkeusta asiaan. Batteryn soolohan menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ilman, että se jäisi päähään.
Toinen Batteryn ”heikko kohta” on sanoitus.
”Crushing all deceivers, mashing non-believers, never-ending potency. Hungry violence seeker, feeding off the weaker, breeding on insanity”.
Hoh-hoijjaa. Vahvemman oikeudella heikompansa murskaaminen ja väkivallan avulla uhoaminen ei vetoa meikäläiseen, tosin Batteryn kohdalla on aivan sama, vaikka Hetfield päästelisi suustaan siansaksaa, sillä sanoitus ei ole tässä biisisissä oleellinen asia. Batteryn sanojen huonoutta kuitenkin korostaa se, että Metallicalla on lukuisissa muissa biiseissään loistavia sanoituksia ja sellaisia biisejä on myös Master of Puppetsilla.
Toomio vastaa
"Kerrankin joku on kanssani samaa mieltä Hammetista. On se nopea, mutta yleensä vaan soittaa samaa tilupätkää, kunnes soolo loppuu. On se ollut Satrianin opissa joo, mutta ei se tarkoita, että oppilas olisi saman veroinen. Ehkä tuo latinon ulkomuoto vetosi tyttöihin tai jotain. Vaikka Hammettin juuret taisivatkin olla ainakin puoliksi Irlannissa."
78. Helloween - Handful of Pain
Better than Raw - 1998 – Saksa
 |
| ©mclub.com.ua |
| NIMI | Toomio | Z |
| SOITTO/LAULU | 2 | 1 |
| SÄVELLYS/SOVITUS | 2 | 2 |
| LYRIIKAT | 2 | 1 |
| TUNNELMA/MEININKI | 1 | 2 |
| LEGENDAARISUUS | 2 | 0 |
| YHT | 9 | 6 |
Tutustumisalbumi: Helloween - Better than Raw
Toomio
Z (Klikkaa nimeä!)
Helloween on bändi, joka keksi powermetallin. Se älysi 1980-luvun lopulla levyillään Keeper of the Seven Keys 1 ja 2 yhdistää speed metallin nopeuden melodiseen kitarointiin sekä korkealta kiekuvaan lauluun. Kun bändin ensilevy Walls of Jericho vuodelta 1986 oli ollut vielä enemmän speed metallia, vuosina 1987 ja 1988 ilmestyneillä Keepereillä se oli jo puhdasta poweria. Eräs tärkeä syy tähän oli laulaja Michael Kisken palkkaaminen bändin laulajaksi. Helloweenin 80-luvun levyt olivat siis legendaarisuudessaan vailla vertaa. Samaa ei voi sanoa bändin 90-luvun tuotannosta.
Säveltäjämestari ja powermetallin kummisetä Kai Hansen erosi Helloweenista Keeper kakkosen jälkeen ja Kiske lähti lätkimään kamalan Chameleonin (1993) jälkeen. Hansenin tilalle tuli Roland Grapow ja Kisken tilalle pestattiin Pink Cream 69-yhtyeestä Andi Deris, joka oli täysin erityyppinen laulaja kuin Kiske. Kun Kiske veti kovempaa ja korkeammalta kuin ihmisjärki voi käsittää, Deris raakkui kuin varis. Grapow ei puolestaan vetänyt biisintekijänä alkuunkaan vertoja Hansenille. Se ei kuitenkaan haitannut vuonna 1994 ilmestyneellä ”Master of the Ringsillä”, joka on eräs Helloweenin parhaimpia tuotoksia. Sen sijaan tämän jälkeen levyjen taso laski rajusti ja itse asiassa bändin vuoden 1998 levy ”Better than Raw” oli viimeinen, jolloin vielä seurasin Helloweenin edesottamuksia.
Better than Raw on epätasainen levy, jolla parhaimmat biisit ovat hyviä, mutta jolla on myös aika lailla täytebiisejä. Viimeksi mainittuihin ei kuitenkaan kuulu A Handful of Pain, joka on levyn paras biisi. Vaikka siinä ei ole powermetallin nopeutta, se rullaa keskitempossaan eteenpäin varmasti kuin veturi kiskoilla ja siinä on tarttuva kertosäe. Tunnelma ja meininki ovat myös kohdallaan.
Lyriikat eivät ole huippuluokkaa, mutta eivät huonojakaan. Ehkä niissä on vähän teennäisen oloista synkistelyä. Sen sijaan biisin legendaarisuudesta ei voi antaa pisteen pistettä. Se on keskitasoa parempi heviralli, mutta itselle ei missään mielessä legendaarinen.
Toomio vastaa
"Hiukan arvelinkin Z:n olevan sen verran vanhassa liitossa power metallin suhteen, ettei Deriksen aikainen Helloween lähde. Minusta Kiske oli liian kliini tyyppi. Hansenin sävellykset turhan iloisia, vaikka on siellä hemmetin kovaakin kamaa. Minä en nimittäin voi sietää I Want Outia, jota yleisesti pidetään Helloweenin parhaana biisinä."
Tutustumisalbumi: Faith No More - King for a Day...Fool for a Lifetime
Lukion laskettelureissu Etelä-pohjanmaan korkeimmalla vuorella eli Simpsiöllä. Linja-autossa Jounilla oli musiikkia. Se oli Helloweenin Better Than Raw. Kului pari vuotta ja sain armeijakaverilta levyn lainaan. Kokonaisuudessaan aivan mahtavaa tikkausta se lätty.
Alkuaikoina tämä Handful of Pain ei ollut suosikkikappaleita ollenkaan. Alun puheintro on jopa hiukan nolo. Deriksen ääni on kuitenkin minun mieleen. Varmaan 90% Helloweeniä kuunnelleista on sitä mieltä, että se on Kisken bändi. Minä en.
Grapow & Weikath ovat yksi kaikkien aikojen sooloduoja minun listallani. Erimielisyydet ajoi koko Helloweenin hajalle, mutta tuona aikana nämä miehet oli rautaa. Kusch on power metal-rumpalistien kärkimies. Tämä kappale ei sitä esiin tuo, vaikka mies onkin kappaleen säveltänyt. Jossain Helloweenin livevideossa on kohta, jossa mies polkee 16-osissa kulkevan säkeen 32-nuotein, se on aika jytyytystä. Muistan ulkoa viimeisenkin soittajan - basisti on Grosskopf.
Sanoitus on yllättäen parisuhdevetoinen. Enpä olisi uskonut... Kappale on hienosti muovattu raskaan perusriffin ja kertosäkeen jousisovituksen vuorotteluksi. Uhkaava, mutta ihmiseen pettynyt tunnelma. Aika monesti power metal-sanoja ei edes viitsi lukea, kun niissä on miekkaa ja haarniskaa. Tässä on jotain muuta.
Alkuaikoina tämä Handful of Pain ei ollut suosikkikappaleita ollenkaan. Alun puheintro on jopa hiukan nolo. Deriksen ääni on kuitenkin minun mieleen. Varmaan 90% Helloweeniä kuunnelleista on sitä mieltä, että se on Kisken bändi. Minä en.
Grapow & Weikath ovat yksi kaikkien aikojen sooloduoja minun listallani. Erimielisyydet ajoi koko Helloweenin hajalle, mutta tuona aikana nämä miehet oli rautaa. Kusch on power metal-rumpalistien kärkimies. Tämä kappale ei sitä esiin tuo, vaikka mies onkin kappaleen säveltänyt. Jossain Helloweenin livevideossa on kohta, jossa mies polkee 16-osissa kulkevan säkeen 32-nuotein, se on aika jytyytystä. Muistan ulkoa viimeisenkin soittajan - basisti on Grosskopf.
Sanoitus on yllättäen parisuhdevetoinen. Enpä olisi uskonut... Kappale on hienosti muovattu raskaan perusriffin ja kertosäkeen jousisovituksen vuorotteluksi. Uhkaava, mutta ihmiseen pettynyt tunnelma. Aika monesti power metal-sanoja ei edes viitsi lukea, kun niissä on miekkaa ja haarniskaa. Tässä on jotain muuta.
Z (Klikkaa nimeä!)
Helloween on bändi, joka keksi powermetallin. Se älysi 1980-luvun lopulla levyillään Keeper of the Seven Keys 1 ja 2 yhdistää speed metallin nopeuden melodiseen kitarointiin sekä korkealta kiekuvaan lauluun. Kun bändin ensilevy Walls of Jericho vuodelta 1986 oli ollut vielä enemmän speed metallia, vuosina 1987 ja 1988 ilmestyneillä Keepereillä se oli jo puhdasta poweria. Eräs tärkeä syy tähän oli laulaja Michael Kisken palkkaaminen bändin laulajaksi. Helloweenin 80-luvun levyt olivat siis legendaarisuudessaan vailla vertaa. Samaa ei voi sanoa bändin 90-luvun tuotannosta.
Säveltäjämestari ja powermetallin kummisetä Kai Hansen erosi Helloweenista Keeper kakkosen jälkeen ja Kiske lähti lätkimään kamalan Chameleonin (1993) jälkeen. Hansenin tilalle tuli Roland Grapow ja Kisken tilalle pestattiin Pink Cream 69-yhtyeestä Andi Deris, joka oli täysin erityyppinen laulaja kuin Kiske. Kun Kiske veti kovempaa ja korkeammalta kuin ihmisjärki voi käsittää, Deris raakkui kuin varis. Grapow ei puolestaan vetänyt biisintekijänä alkuunkaan vertoja Hansenille. Se ei kuitenkaan haitannut vuonna 1994 ilmestyneellä ”Master of the Ringsillä”, joka on eräs Helloweenin parhaimpia tuotoksia. Sen sijaan tämän jälkeen levyjen taso laski rajusti ja itse asiassa bändin vuoden 1998 levy ”Better than Raw” oli viimeinen, jolloin vielä seurasin Helloweenin edesottamuksia.
Better than Raw on epätasainen levy, jolla parhaimmat biisit ovat hyviä, mutta jolla on myös aika lailla täytebiisejä. Viimeksi mainittuihin ei kuitenkaan kuulu A Handful of Pain, joka on levyn paras biisi. Vaikka siinä ei ole powermetallin nopeutta, se rullaa keskitempossaan eteenpäin varmasti kuin veturi kiskoilla ja siinä on tarttuva kertosäe. Tunnelma ja meininki ovat myös kohdallaan.
Lyriikat eivät ole huippuluokkaa, mutta eivät huonojakaan. Ehkä niissä on vähän teennäisen oloista synkistelyä. Sen sijaan biisin legendaarisuudesta ei voi antaa pisteen pistettä. Se on keskitasoa parempi heviralli, mutta itselle ei missään mielessä legendaarinen.
Toomio vastaa
"Hiukan arvelinkin Z:n olevan sen verran vanhassa liitossa power metallin suhteen, ettei Deriksen aikainen Helloween lähde. Minusta Kiske oli liian kliini tyyppi. Hansenin sävellykset turhan iloisia, vaikka on siellä hemmetin kovaakin kamaa. Minä en nimittäin voi sietää I Want Outia, jota yleisesti pidetään Helloweenin parhaana biisinä."
78. Faith No More - Evidence
King for a Day...Fool for a Lifetime - 1995 - USA
 |
| ©old.fnm.com |
| NIMI | Toomio | Z |
| SOITTO/LAULU | 2 | 1 |
| SÄVELLYS/SOVITUS | 2 | 0 |
| LYRIIKAT | 1 | 1 |
| TUNNELMA/MEININKI | 2 | 1 |
| LEGENDAARISUUS | 2 | 0 |
| YHT | 9 | 3 |
Tutustumisalbumi: Faith No More - King for a Day...Fool for a Lifetime
Toomio
Bändi, josta meikäläisen ikäisen "kuuluu" tykätä. Pidän aika monesta näiden kappaleesta, mutta Evidencessä on jotain erityisen ohilipuvaa tunnelmaa.
Ensikosketus on varmaan kaukaa, mutta muistikuvan taakse on kirjoitettu 1999 . Intti. Kesä. GTI-Golf. Utti-Virrat. Ihan liikaa vauhtia ja King for a Day...Fool for the Lifetime. Mr. Leponiemi, syytän ja kiitän.
Tuli livenä nähtyä Ilosaarirockissa. Pattonin karisma on kiistaton. Ja tämä mies ainakin tekee sitä, mitä haluaa. Vaikkei se myisikään. Äänenkäytön ammattilainen.
Soitto on tanakkaa. Kitaraa soittaa tällä pätkällä Trey Spruance, joka on melkoinen muusikko. Sitä toki ovat myös Gould-Bordin-Bottum. Kova bändi. Siinä on soitossa sellainen intensiteetti, että on pakko jäädä kuuntelemaan. Kuten hyvissä elokuvissa, jotka olet nähnyt kymmeniä kertoja.
Sanoista en pääse selvyyteen. Mutta kitarakuviot riittävät. Itseään voisi pitää siedettävänä kitaristina, jos tämä kappale menisi kohdilleen joskus.
Olen aina meidän Ruuhet-bändiä verrannut eniten tähän bändiin. Ei siis väliä genrellä, kunhan sitä on mukava soittaa.
Ensikosketus on varmaan kaukaa, mutta muistikuvan taakse on kirjoitettu 1999 . Intti. Kesä. GTI-Golf. Utti-Virrat. Ihan liikaa vauhtia ja King for a Day...Fool for the Lifetime. Mr. Leponiemi, syytän ja kiitän.
Tuli livenä nähtyä Ilosaarirockissa. Pattonin karisma on kiistaton. Ja tämä mies ainakin tekee sitä, mitä haluaa. Vaikkei se myisikään. Äänenkäytön ammattilainen.
Soitto on tanakkaa. Kitaraa soittaa tällä pätkällä Trey Spruance, joka on melkoinen muusikko. Sitä toki ovat myös Gould-Bordin-Bottum. Kova bändi. Siinä on soitossa sellainen intensiteetti, että on pakko jäädä kuuntelemaan. Kuten hyvissä elokuvissa, jotka olet nähnyt kymmeniä kertoja.
Sanoista en pääse selvyyteen. Mutta kitarakuviot riittävät. Itseään voisi pitää siedettävänä kitaristina, jos tämä kappale menisi kohdilleen joskus.
Olen aina meidän Ruuhet-bändiä verrannut eniten tähän bändiin. Ei siis väliä genrellä, kunhan sitä on mukava soittaa.
Faith No More on bändi, jonka tuotantoon en ole koskaan perehtynyt kunnolla. Muistan kun niiden jollain 1990-luvun alun levyllä oli jotain ihme räppimetallia, mikä ei meikäläiselle kolahtanut. Kaveritkaan eivät bändin levyjä hehkuttaneet, joten Faith No Moren levyt tulivat ja menivät
ilman, että kiinnitin niihin huomiota.
En siis ollut kuullut biisiä Evidence ennen kuin Toomio antoi sen arvioitavakseni. Kuuntelin sen useaan kertaan läpi, jotta saisin siihen jotain otetta, mutta en saanut. Kyllä nämä pojat soittaa osaavat, mutta sävellyksenä tämä on sellaista hämyistä yökerho/kapakkamusaa, joka ei ole meitsin mieleen. Kitara on ihan mielenkiintoinen, joka luo biisiin omanlaisensa tunnelman, mutta se ei tee siitä tarttuvaa sävellystä.
ilman, että kiinnitin niihin huomiota.
En siis ollut kuullut biisiä Evidence ennen kuin Toomio antoi sen arvioitavakseni. Kuuntelin sen useaan kertaan läpi, jotta saisin siihen jotain otetta, mutta en saanut. Kyllä nämä pojat soittaa osaavat, mutta sävellyksenä tämä on sellaista hämyistä yökerho/kapakkamusaa, joka ei ole meitsin mieleen. Kitara on ihan mielenkiintoinen, joka luo biisiin omanlaisensa tunnelman, mutta se ei tee siitä tarttuvaa sävellystä.
Toomio vastaa
"Luulen, ettei Faith No More ole ollutkaan mikään hehkutettava bändi Z:n nuoruusaikoihin. Onko se ylipäätään ollenkaan, sitä on mahdoton sanoa. Levyiltä löytyy niin monenmoista humppaa, että musiikkimielen tulee olla avoin, jotta kakomatta voi koko tuotannon niellä. "
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti