49. Queen - Innuendo
Innuendo – 1991 – Iso-Britannia
 |
| ©queenzone.com |
| NIMI | Toomio | Sami |
| SOITTO/LAULU | 2 | 2 |
| SÄVELLYS/SOVITUS | 2 | 2 |
| LYRIIKAT | 2 | 1 |
| TUNNELMA/MEININKI | 1 | 2 |
| LEGENDAARISUUS | 2 | 2 |
| YHT | 9 | 9 |
Tutustumisalbumi: Queen - Innuendo
Toomio
Queen. Ensimmäisiä muistikuvia ylipäänsä musiikista. Queeniin sisältyy aina myös muisto äidistä ja automatkoista. Queenin Greatest Hits 2 ja Scorpionsin Still Loving You-balladikokoelma olivat käytännössä ainoat alkuperäiset kasetit autossamme.
Kuten todettu, on listaus kappaleista hankalaa. Tämän bändin kohdalla vaikeuskerrointa on riittävästi.
Soittotaito ja tekninen suorittaminen lie aikakauteensa nähden keskitasoa. Toki Freddie on yksi kaikkien aikojen kovimmista solisteista (ellei kovin), ainakin aivan ylivoimainen keulahahmo. May loi oman kitaran ohella hyvin uniikin tavan soittaa, ja on näin ollen monen paljon kovemman taikurin esikuva. Bändi ei kuitenkaan sortunut kikkailuun kappaleiden ehdolla.
Innuendo on todella rankka kappale. Se on uhkaava, synkkä, jopa mielipuolinen. Espanjalaissoolo on komeaa kuunneltavaa. Sen särövaihe oli pikkupoikana kovassa soitossa.
Sävellys ei ole tavanomainen, muttei myöskään tarkoituksellisesti outo. Laulumelodia on vaikea, mutta toimiva. Freddiehän oli tämän albumin aikaan jo koko lailla kehnossa kunnossa. Siihen nähden tekeminen on priimaa.
Sanoituksen aihe on melko tavanomainen. Elä-tartu hetkeen-silti maailma pyörii-tyylistä maalailua. Mutta helvetin hienosti kerrottu, ja tunnetta iskee aina pöytään kun Mercury on laulamassa. Kovaa kamaa.
Tunnelma on synkkä ja tuo meininkipuolikin tulee tuolta flamencon kautta täytettyä. Tuon akustisen soolon muuten soittaa Yesin Howe. Oli käynyt nauhoituksia seuraamassa kun Queenin pojat olivat keksineet, että "voisit oikeastaan soittaa tuohon akkarisoolon". Pari tuntia oli Steve väsännyt ja tuo oli tulos vaikkei itse kovin tyytyväinen kai ollutkaan. Aika moni melodian kuitenkin tuntee.
Legendaarista tämä on vimosen päälle. Näin jo tuolla ensimmäisessä kappaleessa kerroin.
Sami Pyylampi (Klikkaa nimeä!)
Voidaan vain arvailla, kuinka merkittävä biisi Innuendo on ollut Freddie Mercurylle ja on edelleen muille jäsenille. Se avaa bändin viimeisen Freddien aikaisen levyn.
Poiketen Queenin muusta tuotannosta, Innuendo on teemaltaan ja sanoituksiltaan hieman eri poluilla. Samalla tavalla kiireetöntä ja raskasta kuljetusta ei muilla levyillä kuulla. Biisistä puuttuu myös Freddielle omintakeinen huumori. Tunnelma on totinen. Näin on usealla Innuendo-levyn biisillä.
Freddien kaltaisten suurmiesten jäähyväisikirjailuissa on usein hetkensä, jossa ne vihoviimeiset sanat jätetään maapallolle, luonnolle tai ihmisille yleensä. Tulkitsen Innuendo-biisin olevan juuri sitä. ”Kyllä tässä vähän porukalla yritellään, mutta silti perseelleen menee”.
Jos pelkkää biisiä ajatellaan, niin kyllähän tämä oivallinen sävellys on. Spanish Guitar –osuus on piristävä ja lopussa taas mojautellaan. Koko yleissoundista voi kuulla, että levyn takana on ollut harvinaislaatuinen poppoo todellisia muusikoita.
Elämäkerran mukaan Freddie antoi viimeiset voimansa pelkästään tämän levyn tekoon ja musiikkiin. Jopa I’m Going Slightly Madin videota varten Freddietä meikattiin tunteja, jotta sairaus ei näkyisi läpi kasvoilta. Silti tämän levyn jokaisella biisillä Innuendosta lähtien laulut ovat niin täynnä tunnetta ja taitoa, että sitä aina vaan jaksaa ihmetellä.
Toomio vastaa
"Ei mitään lisättävää."
Tutustumisalbumi: Opeth - Damnation
Queen. Ensimmäisiä muistikuvia ylipäänsä musiikista. Queeniin sisältyy aina myös muisto äidistä ja automatkoista. Queenin Greatest Hits 2 ja Scorpionsin Still Loving You-balladikokoelma olivat käytännössä ainoat alkuperäiset kasetit autossamme.
Kuten todettu, on listaus kappaleista hankalaa. Tämän bändin kohdalla vaikeuskerrointa on riittävästi.
Soittotaito ja tekninen suorittaminen lie aikakauteensa nähden keskitasoa. Toki Freddie on yksi kaikkien aikojen kovimmista solisteista (ellei kovin), ainakin aivan ylivoimainen keulahahmo. May loi oman kitaran ohella hyvin uniikin tavan soittaa, ja on näin ollen monen paljon kovemman taikurin esikuva. Bändi ei kuitenkaan sortunut kikkailuun kappaleiden ehdolla.
Innuendo on todella rankka kappale. Se on uhkaava, synkkä, jopa mielipuolinen. Espanjalaissoolo on komeaa kuunneltavaa. Sen särövaihe oli pikkupoikana kovassa soitossa.
Sävellys ei ole tavanomainen, muttei myöskään tarkoituksellisesti outo. Laulumelodia on vaikea, mutta toimiva. Freddiehän oli tämän albumin aikaan jo koko lailla kehnossa kunnossa. Siihen nähden tekeminen on priimaa.
Sanoituksen aihe on melko tavanomainen. Elä-tartu hetkeen-silti maailma pyörii-tyylistä maalailua. Mutta helvetin hienosti kerrottu, ja tunnetta iskee aina pöytään kun Mercury on laulamassa. Kovaa kamaa.
Tunnelma on synkkä ja tuo meininkipuolikin tulee tuolta flamencon kautta täytettyä. Tuon akustisen soolon muuten soittaa Yesin Howe. Oli käynyt nauhoituksia seuraamassa kun Queenin pojat olivat keksineet, että "voisit oikeastaan soittaa tuohon akkarisoolon". Pari tuntia oli Steve väsännyt ja tuo oli tulos vaikkei itse kovin tyytyväinen kai ollutkaan. Aika moni melodian kuitenkin tuntee.
Legendaarista tämä on vimosen päälle. Näin jo tuolla ensimmäisessä kappaleessa kerroin.
Sami Pyylampi (Klikkaa nimeä!)
Voidaan vain arvailla, kuinka merkittävä biisi Innuendo on ollut Freddie Mercurylle ja on edelleen muille jäsenille. Se avaa bändin viimeisen Freddien aikaisen levyn.
Poiketen Queenin muusta tuotannosta, Innuendo on teemaltaan ja sanoituksiltaan hieman eri poluilla. Samalla tavalla kiireetöntä ja raskasta kuljetusta ei muilla levyillä kuulla. Biisistä puuttuu myös Freddielle omintakeinen huumori. Tunnelma on totinen. Näin on usealla Innuendo-levyn biisillä.
Freddien kaltaisten suurmiesten jäähyväisikirjailuissa on usein hetkensä, jossa ne vihoviimeiset sanat jätetään maapallolle, luonnolle tai ihmisille yleensä. Tulkitsen Innuendo-biisin olevan juuri sitä. ”Kyllä tässä vähän porukalla yritellään, mutta silti perseelleen menee”.
Jos pelkkää biisiä ajatellaan, niin kyllähän tämä oivallinen sävellys on. Spanish Guitar –osuus on piristävä ja lopussa taas mojautellaan. Koko yleissoundista voi kuulla, että levyn takana on ollut harvinaislaatuinen poppoo todellisia muusikoita.
Elämäkerran mukaan Freddie antoi viimeiset voimansa pelkästään tämän levyn tekoon ja musiikkiin. Jopa I’m Going Slightly Madin videota varten Freddietä meikattiin tunteja, jotta sairaus ei näkyisi läpi kasvoilta. Silti tämän levyn jokaisella biisillä Innuendosta lähtien laulut ovat niin täynnä tunnetta ja taitoa, että sitä aina vaan jaksaa ihmetellä.
"Ei mitään lisättävää."
48. Opeth - Windowpane
Damnation - 2003 – Ruotsi
 |
| ©vgrc.net |
| NIMI | Toomio | Sami |
| SOITTO/LAULU | 2 | 2 |
| SÄVELLYS/SOVITUS | 2 | 2 |
| LYRIIKAT | 1 | 1 |
| TUNNELMA/MEININKI | 2 | 2 |
| LEGENDAARISUUS | 2 | 1 |
| YHT | 9 | 8 |
Tutustumisalbumi: Opeth - Damnation
Toomio
Sami Pyylampi (Klikkaa nimeä!)
Ensi kesän Ilosaareen saapuva Opeth on ollut tutustumisesta lähtien minulle vaikea tapaus. Mikael on eittämättä parhaita laulajia tässä genressä ja soitanta kulkee dynaamisesti koko köörillä. Myös sanoitukset ja levyjen teemat ovat hieman tämän tyylisen mäiskytellyn ulkopuolella ja tarinoita helvetin mötiäisistä ynnämuusta yhdentekevästä Opethin 2000-luvun tuotannossa tietääkseni harvemmin kuullaan. Annan Tomin avata tarkemmin, miksi tämä levy on erityinen Opethille, jos lukija ei ole bändiin tutustunut.
Joka tapauksessa, mainion Damnation-levyn avausraitana kuultava Windowpane on tyylikäs sävellys. Pituutta on päälle seitsemän minuuttia, mutta vaihtelevuus ja tyylikäs soitanta kuljettavat biisin vaivatta päätökseensä asti. Kitarasoolot, jotka varsin usein ovat sävellyksen kannalta vähäpätöisiä, tuovat tässä biisissä aidosti jotain lisää. Ajassa 4.36 alkava soolo on yksi aistikkaimmista ja fiilispuolella ei edes Pulliaisen Esasta olla kovin kaukana.
Windowpanessa on talvisen päivän tunnelmaa. Sunnuntaibiisiksi se ei kuitenkaan kelpaa, mutta kyllä tällä torstain saisi starttaamaan oikein mukavasti. Tähän kesän alkuun tätä en kuitenkaan soittolistalle valitse, sillä biisi ja koko levy on kausiluonteinen tuote.
Toomio vastaa
"Jaa. Eipä tuota tullut avattua omassa tekstissä, mutta Damnationin ja sen pahan sisarpuolen Deliverancen nauhoitukset tehtiin yhtä aikaa. Bändin sisällä oli pientä kismaa musiikillisesti ja kahden levyn tekeminen tuntui olevan henkisesti raastavaa hommaa. Olisiko siinä jolta kulta joku äiti tms. kuollut vielä samaan syssyyn... Näiden levyjen tekemisestä on tehty ihan menevä dokumentti, joka sisältää myös keikan. Lamentations on nimi.
Minusta Opeth varmaan myös haluaa olla "vaikea tapaus", osa materiaalista on niin raakaa ja synkkää, jopa paskaa, ettei sitä mitenkään kestä kuunnella. Toisaalta todella kaunista ja syvällistä musiikkia. Outo bändi."
Tutustumisalbumi: Dream Theater - Metropolis Pt. 2
Toomio
Kirjastosta lainattiin levyjä. Joku niistä oli Opeth. Se oli hirveää paskaa. Joku örisee ja kummaa sahausta ja rutinaa. Oli vuosi -98.
Sami sanoo, että nyt on vuoden levy. Kun kuulin sen esittäjän olevan Opeth, en uskonut. Kuunneltiin pimeässä huoneessa Damnation läpi. Se oli siinä. Oli vuosi -03.
Tämän jälkeen se tuli tutustuttua muuhunkin tuotantoon koko lailla perusteellisesti. Kävi ilmi, että poijat osaa soittaa. Ja mikä parasta Åkerfeldt laulaa. Windowpane on surullinen ja paha. Sitä kai on tarkoituskin. Samalla se on kaunis ja hauras. Sen pitää kuitenkin kasassa latinoiden ryhmittymä. Tässä parivaljakossa on lähes parhain groove, mitä näin synkästä musiikista löytyy. Tässä on SE groove.
Sävellys on nimenomaan se koukku, joka kiduksiin jää. Oivaltavia siirtymiä, kauniiden opethmaisten sointukulkujen kuljettaessa tarinaa osasta toiseen. Soundit ovat myös aivan ensiluokkaista laatua. Basso kuuluu, mistä pidän kovasti. Rumpali kikkailee, muttei liikaa.
Tarina kertoo syrjäytymisestä, epätoivoista ja yksinäisyydestä. Tavallista tälle bändille, mutta hienosti sanoittaa Åkerfeldt. Paremmin kuin mörribändien sanoittajat keskimäärin.
Tunnelma on apea. Loskainen ja harmaa kevättalven sää. Juot haaleaa teetä ja katsot ikkunasta ohi ajavia rekkoja. Herkkää, niin herkkää.
Legendaarisuutta nostaa se, että tämä kappale avasi tieni Opethin muuhun maailmaan. Tämä levy oli myös ensimmäinen joululahja, jonka sain vaimoltani.
Sami sanoo, että nyt on vuoden levy. Kun kuulin sen esittäjän olevan Opeth, en uskonut. Kuunneltiin pimeässä huoneessa Damnation läpi. Se oli siinä. Oli vuosi -03.
Tämän jälkeen se tuli tutustuttua muuhunkin tuotantoon koko lailla perusteellisesti. Kävi ilmi, että poijat osaa soittaa. Ja mikä parasta Åkerfeldt laulaa. Windowpane on surullinen ja paha. Sitä kai on tarkoituskin. Samalla se on kaunis ja hauras. Sen pitää kuitenkin kasassa latinoiden ryhmittymä. Tässä parivaljakossa on lähes parhain groove, mitä näin synkästä musiikista löytyy. Tässä on SE groove.
Sävellys on nimenomaan se koukku, joka kiduksiin jää. Oivaltavia siirtymiä, kauniiden opethmaisten sointukulkujen kuljettaessa tarinaa osasta toiseen. Soundit ovat myös aivan ensiluokkaista laatua. Basso kuuluu, mistä pidän kovasti. Rumpali kikkailee, muttei liikaa.
Tarina kertoo syrjäytymisestä, epätoivoista ja yksinäisyydestä. Tavallista tälle bändille, mutta hienosti sanoittaa Åkerfeldt. Paremmin kuin mörribändien sanoittajat keskimäärin.
Tunnelma on apea. Loskainen ja harmaa kevättalven sää. Juot haaleaa teetä ja katsot ikkunasta ohi ajavia rekkoja. Herkkää, niin herkkää.
Legendaarisuutta nostaa se, että tämä kappale avasi tieni Opethin muuhun maailmaan. Tämä levy oli myös ensimmäinen joululahja, jonka sain vaimoltani.
Sami Pyylampi (Klikkaa nimeä!)
Ensi kesän Ilosaareen saapuva Opeth on ollut tutustumisesta lähtien minulle vaikea tapaus. Mikael on eittämättä parhaita laulajia tässä genressä ja soitanta kulkee dynaamisesti koko köörillä. Myös sanoitukset ja levyjen teemat ovat hieman tämän tyylisen mäiskytellyn ulkopuolella ja tarinoita helvetin mötiäisistä ynnämuusta yhdentekevästä Opethin 2000-luvun tuotannossa tietääkseni harvemmin kuullaan. Annan Tomin avata tarkemmin, miksi tämä levy on erityinen Opethille, jos lukija ei ole bändiin tutustunut.
Joka tapauksessa, mainion Damnation-levyn avausraitana kuultava Windowpane on tyylikäs sävellys. Pituutta on päälle seitsemän minuuttia, mutta vaihtelevuus ja tyylikäs soitanta kuljettavat biisin vaivatta päätökseensä asti. Kitarasoolot, jotka varsin usein ovat sävellyksen kannalta vähäpätöisiä, tuovat tässä biisissä aidosti jotain lisää. Ajassa 4.36 alkava soolo on yksi aistikkaimmista ja fiilispuolella ei edes Pulliaisen Esasta olla kovin kaukana.
Windowpanessa on talvisen päivän tunnelmaa. Sunnuntaibiisiksi se ei kuitenkaan kelpaa, mutta kyllä tällä torstain saisi starttaamaan oikein mukavasti. Tähän kesän alkuun tätä en kuitenkaan soittolistalle valitse, sillä biisi ja koko levy on kausiluonteinen tuote.
"Jaa. Eipä tuota tullut avattua omassa tekstissä, mutta Damnationin ja sen pahan sisarpuolen Deliverancen nauhoitukset tehtiin yhtä aikaa. Bändin sisällä oli pientä kismaa musiikillisesti ja kahden levyn tekeminen tuntui olevan henkisesti raastavaa hommaa. Olisiko siinä jolta kulta joku äiti tms. kuollut vielä samaan syssyyn... Näiden levyjen tekemisestä on tehty ihan menevä dokumentti, joka sisältää myös keikan. Lamentations on nimi.
Minusta Opeth varmaan myös haluaa olla "vaikea tapaus", osa materiaalista on niin raakaa ja synkkää, jopa paskaa, ettei sitä mitenkään kestä kuunnella. Toisaalta todella kaunista ja syvällistä musiikkia. Outo bändi."
47. Dream Theater - Home
Metropolis Pt. 2: Scenes from a Memory - 1999 - USA
 |
| ©oocities.org |
| NIMI | Toomio | Arska |
| SOITTO/LAULU | 2 | 1 |
| SÄVELLYS/SOVITUS | 2 | 1 |
| LYRIIKAT | 1 | 0 |
| TUNNELMA/MEININKI | 2 | 1 |
| LEGENDAARISUUS | 2 | 2 |
| YHT | 9 | 5 |
Tutustumisalbumi: Dream Theater - Metropolis Pt. 2
Toomio
Bändissä oli heti aluksi jotain harmittavaa. Se oli laulaja. Ja tavallaan se on vieläkin. Kovin kummoinen tunteiden tulkki ei LaBrie ole, vaikka siitä kuinka haluaisi tykätä.
Ostin Awaken ihan spontaanisti kannen perusteella. Se jäi taustalle kunnes tutustuin erääseen kosketinsoittajaan, joka lopulta sai vedettyä miehen progen pariin. Scenes from a Memory 2 oli lainassa Jorilta ja sen ragtime-kohtia kulutettiin paljon.
Miksi Home? Siksi, että Petrin kanssa Provinssissa ollessamme tuo biisi oli melkeinpä paras veto. Pitkät soolottelut kuuluivat sen ajan ihannoinnin kohteisiin.
Soittimet tällä porukalla on kyllä hallussa. Nyttemin olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, ettei tuo suorittaminen silti mielettömän tunteikasta ole. Mutta niplausmusiikiksi bändi ainakin oli maailman kärkeä.
Sävellyksenä itämaiset progebiisit ovat aina jollain tasolla kiehtoneet. Kai niissä on jotain ihmiskunnan juuriin vetoavia sävelkulkuja, mutta joku niissä saa korvat kuulolle. Tämäkin on melkoisen ehjä kokonaisuus näin pitkäksi kappaleeksi.
Sanoituksilla ei ole yksinään kovinkaan paljon kerrottavaa, mutta teemalevyn tarinaan ne tietysti istuvat ja tässä kontekstissa niitä pitääkin tarkastella.
Tunnelmaa on DT:n kappaleeksi aika paljon. Jopa makuukammarin puolelle vievä äänimaailma on tietysti jo koettu viimeistään Led Zeppelinin toimesta, mutta muutenkin äänimaailma on intensiivinen.
Legendahan tämä on minun elämänkartassa. Siitä ei pääse minnekään. Ja osaa nämä soittaakin. Sekin on selvä.
Ostin Awaken ihan spontaanisti kannen perusteella. Se jäi taustalle kunnes tutustuin erääseen kosketinsoittajaan, joka lopulta sai vedettyä miehen progen pariin. Scenes from a Memory 2 oli lainassa Jorilta ja sen ragtime-kohtia kulutettiin paljon.
Miksi Home? Siksi, että Petrin kanssa Provinssissa ollessamme tuo biisi oli melkeinpä paras veto. Pitkät soolottelut kuuluivat sen ajan ihannoinnin kohteisiin.
Soittimet tällä porukalla on kyllä hallussa. Nyttemin olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, ettei tuo suorittaminen silti mielettömän tunteikasta ole. Mutta niplausmusiikiksi bändi ainakin oli maailman kärkeä.
Sävellyksenä itämaiset progebiisit ovat aina jollain tasolla kiehtoneet. Kai niissä on jotain ihmiskunnan juuriin vetoavia sävelkulkuja, mutta joku niissä saa korvat kuulolle. Tämäkin on melkoisen ehjä kokonaisuus näin pitkäksi kappaleeksi.
Sanoituksilla ei ole yksinään kovinkaan paljon kerrottavaa, mutta teemalevyn tarinaan ne tietysti istuvat ja tässä kontekstissa niitä pitääkin tarkastella.
Tunnelmaa on DT:n kappaleeksi aika paljon. Jopa makuukammarin puolelle vievä äänimaailma on tietysti jo koettu viimeistään Led Zeppelinin toimesta, mutta muutenkin äänimaailma on intensiivinen.
Legendahan tämä on minun elämänkartassa. Siitä ei pääse minnekään. Ja osaa nämä soittaakin. Sekin on selvä.
Myös tämän kanssa on kamppailtu ajatuksellisesti. Minulle on ollut vaikeaa päästä sinuiksi, onko tämä kenties erittäin tyylikästä progemetallia vai naiivia kikkailua pelkästään kikkailun ilosta. Kovin usein jälkimmäinen ajatus vie voiton.
Meinaapa tässä ajatus karkailla aina muuhun kuin biisiarvioihin.
Ennen tätä arviota en ollut kuullut Homea noin kymmeneen vuoteen. Nyt kun biisiä tulkkaan, niin ensimmäiset pari minuuttia ovat itse asiassa melko mukavan kuulosta leivänpaahdantaa Toolin, Kingston Wallin ja Amorphiksen välimaastosta. Laulujen alettua ei olla edes kovin kaukana Alice In Chainsinsta. Hyvä hyvä!
Noin kolmessa minuutissa Labrie päästetään vapaalle jalalle ja valitettavasti tässä kohtaa muistuu mieleen, miksi tämä ei koskaan niin puraissut minua mukaan vaikka nörttihevarit Dream Theaterista lukioaikoina ja valitettavasti edelleenkin jaksavat meuhkata.
Nimittäin James Labrie on heikko tulkitsija. Tähän kun kylkipalaksi lyödään vain keskinkertaisen kiinnostavat laulumelodiat, niin majaillaan kaikista pahimmalla tylsyyden sektorilla.
Mitään varsinaista puutetta ja vikaa tässä ei oikeastaan ole. Muutama ylimääräinen minuutti ja tuttua deeteen paiskintaa. Varmasti bändin parhaimmistoa ja mielellään tämän pari kertaa kuuntelee. Mutta kaukana ollaan siitä pisteestä, että lyriikkaan kannattaisi perehtyä. Voin katsokaas luvata, ettei siellä mitään ole.
Meinaapa tässä ajatus karkailla aina muuhun kuin biisiarvioihin.
Ennen tätä arviota en ollut kuullut Homea noin kymmeneen vuoteen. Nyt kun biisiä tulkkaan, niin ensimmäiset pari minuuttia ovat itse asiassa melko mukavan kuulosta leivänpaahdantaa Toolin, Kingston Wallin ja Amorphiksen välimaastosta. Laulujen alettua ei olla edes kovin kaukana Alice In Chainsinsta. Hyvä hyvä!
Noin kolmessa minuutissa Labrie päästetään vapaalle jalalle ja valitettavasti tässä kohtaa muistuu mieleen, miksi tämä ei koskaan niin puraissut minua mukaan vaikka nörttihevarit Dream Theaterista lukioaikoina ja valitettavasti edelleenkin jaksavat meuhkata.
Nimittäin James Labrie on heikko tulkitsija. Tähän kun kylkipalaksi lyödään vain keskinkertaisen kiinnostavat laulumelodiat, niin majaillaan kaikista pahimmalla tylsyyden sektorilla.
Mitään varsinaista puutetta ja vikaa tässä ei oikeastaan ole. Muutama ylimääräinen minuutti ja tuttua deeteen paiskintaa. Varmasti bändin parhaimmistoa ja mielellään tämän pari kertaa kuuntelee. Mutta kaukana ollaan siitä pisteestä, että lyriikkaan kannattaisi perehtyä. Voin katsokaas luvata, ettei siellä mitään ole.
Toomio vastaa
"Tätä blogipäivitystä julkaisukuntoon saattaessani olen oikeastaan ajautunut Samin linjoille. Ei tämä olekaan kovin kummoista. Tämä tavallaan kertoo jo senkin, että tällainen pisteillä rankkaaminen on pirullista touhua. Mutta kuten lupasin, tämä lista mennään tällä sapluunalla eikä biisejä vaihdella. Voi kuitenkin olla, ettei kyseinen kappale olisi TOP100-listalla, jos sen nyt tekisin."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti