Toomion TOP-100 - Biisit 97-95.

97.            Cry Of Love – Too Cold In The Winter

                                  Brother – 1993 - USA

©last.fm

NIMI	Toomio	Petri
SOITTO/LAULU	2	1
SÄVELLYS/SOVITUS	1	1
LYRIIKAT	1	0
TUNNELMA/MEININKI	2	1
LEGENDAARISUUS	2	0
YHT	8	3

Tutustumisalbumi: Cry of Love - Brother

Toomio

Vuonna 2005 menin töihin Jyväskylään, Exit-nimiseen vapaa-ajan liikkeeseen. Siellä yleismiehen roolissa jouduin tai pääsin pyöräkorjaajan hommiin. Vanhempana konstaapelina korjaamopuolella toimi Mikko, joka opetti minulle monta asiaa niin pyöristä kuin rokistakin. Ensimmäinen sääntö: ”älä koskaan koske levyjarruihin rasvaisin käsin.” Toinen sääntö: ”Muista vihata Nexus-7-vaihteistoa.” Kolmas sääntö: ”transistorivahvareita ei saa käyttää musiikin tekemiseen.” 

Eloni tuolloin oli vähintäänkin suunnanetsimistä ja köyhäilyä. Mieliala eikä terveys ollut kovin korkealla tasolla. Sekoittelin ruokani henkarilla ja söin sen CD:n kannen päältä. Yhtenä päivänä olin lähdössä ajelemaan töiden jälkeen Pohjanmaalle ja kaipailin soittimeeni hyvää musiikkia. Mikko löi käteeni kopioidun C-kasetin. Siinä oli Cry of Loven Brother-albumi ja pari Black Crowesin biisiä. 

Soundipuoli on tässä kappaleessa kyllä melkoisen aitoa southern rockia. 

Kitaristina hääri Audley Freed, jonka soitto on sopivan räkäistä. Pienet välijuoksutukset ”sinnepäin”-mentaliteetilla kertovat rock-neroudesta tai riittävän sienimäärän aikaansaamasta autenttisuudesta. Rumpukomppi kertosäkeessä on takova, se takookin sitten ihan päätyyn asti. Lopun bassotiluttelu jää miksauksen takia vähäsen varjoon, mutta hieno on sekin. Toimii. Itselleni tämä on sadekelin musiikkia, mutta aurinkokeliin luulisi useimmille uppoavan.

Petri Huhtala (Klikkaa nimeä!)

Tomi on kyllä minulle tätä bändiä monta kertaa suositellut, mutta enpä ole tutustunut sen tarkemmin. Tuplaklikkaus Jonathanille (from Spotify), ja biisi soimaan. Sieltähän se tulee kuin höyryveturi, mutta analysoidaan eka se vihellyspilli.

Kelly Hollandin laulu ei ole huonoa, mutta jotenkin tuntuu, että pallean takomisella ei ihan saada kaikkea rosoisuutta käyttöön. Soundillisesti se jää siis aika pinnalliseksi. Laulu on kuin se ohut villapaidan erivärinen raita, toisaalta tärkeä, lopulta aika merkityksetön. Muu bändi taas takoo vahvasti, ja jotenkin luottamus biisin etenemiseen vahvistuu tätä kautta. Villapaita siis lämmittää, mutta mitään selkeää kuvaa siinä ei ole. Valitan Kelly, mutta muu bändi saa perusasioillaan sinut kuulostamaan kiveltä reessä, ainakin tässä biisissä. Nyt kun tarkemmin ajattelen, niin onko kyseessä kuitenkin vain epäonnistunut miksaus laulun osalta?

Sävellyksen ja sovituksen osalta mennään aika varmalla tyylillä, mutta minuun se iskee. Kun tietää mitä tulee, niin on helpompi keskittyä nyökytykseen eikä miettiä sitä sitten sen enempää. Biisi on ehdottomasti niitä ”volat lujemmalle syysyöllä” –biisejä, mutta ei välttämättä ”pannaas uuestaan” –biisejä.

No lyriikat… Nyt ei kiinnosta, koska tässä biisissä ainoat lyriikat ovat basso ja kitara. Minun mielestäni näissä ”volat lujemmalle” -biiseissä se yks tai kaks lainia on tärkeämpää kuin koko lyriikka. ”Too cold in the winter…” ei välttämättä ole se laini. 

Jos ei ota huomioon biisin saamia pisteitä, on tämä kuitenkin kokonaisuudessaan hyvä biisi:  A) Ei tarvitse miettiä mitään sen ihmeellisempää B) Omaa hyvän musiikillisen kaaren C) Mukavaa piilossa tapahtuvaa instrumentaalista kikkailua.

Toomio vastaa

”Siinä olen Peten kanssa samaa mieltä, että laulaja on bändin heikoin lenkki. Ei toki huono, muttei mikään unohtumaton. Mielipide miksauksesta on myös yhtenäinen. Alkuperäinen levy soi pirun hiljaa. Soundit ovat vähän tunkkaiset. Pitää tietysti muistaa, että tämä on pienen levy-yhtiön juttuja vuodelta 1993. Ei mitään Pro Tools-viilattua korvanamua.”

96.            Devin Townsend – Christeen

                                  Infinity – 1998 - Kanada

©illinoisentertainer.com

NIMI	Toomio	Petri
SOITTO/LAULU	2	2
SÄVELLYS/SOVITUS	2	1
LYRIIKAT	1	1
TUNNELMA/MEININKI	2	1
LEGENDAARISUUS	1	2
YHT	8	7

Tutustumisalbumi: Devin Townsend - Terria

Toomio

Devin-huuman yllyttyä huippuunsa oli kaikki levyt saatava. Infinity on levynä hyvin kaksijakoinen. On huippubiisejä ja sitten Devinin heikompaa materiaalia. Sitä se teettää, kun yrittää tehdä täydellisen levyn. Teetti myös sen, että alkoi iso pyörä Kanadan pojalla heittää. Osuutensa oli kaiketi myös tajunnanlaajentajilla. Minun mielestä Devinissä on aina ollut paljon samaa kuin Billy Corganissa. Tietynlainen tunnistettava hulluus. Artistin omasta mielestä, Infinity on edelleen kai paras albumi, minkä hän on tehnyt.

Christeenin äänivalli ja eteenpäin vyöryvä sävellys ovat täydellistä juoksumusiikkia. Itse en lenkillä enää musiikkia kuuntele, mutta ennen kovia treenejä tulee fiilistä haettua musiikista. Kappale lähtee käyntiin tyhjästä kuin Prius liikennevaloista. Basarisoundin ja poikabändimäisen "uuu"-huudon kontrasti luo tarttuvan pinnan. Väliosan karjunnassa on kaikki tarvittava tuska. Sanat ei sen syvällisemmin minulle iske, mutta toimivat riittävän ollakseen taattua Devin-poppia. Tosiasiassa sävellykseen on osallistunut myös Michael Monroen bändissä riehunut Ginger.

Petri Huhtala (Klikkaa nimeä!)

Jos totta puhutaan, niin minä en olisi halunnut arvioida tätä. Devin on minulle joku sellainen pyhä, jota kuunnellaan kritiikittä. Sitä ei arvostella. Devin on toisaalta musiikillinen Jumala, mutta kuitenkin se pieni villi lapsi, jonka tekemisiä voidaan katsoa myös läpi sormien. Näiden asioiden vuoksi olisin halunnut jäävätä itseni. Mutta ei, ollaan nyt sitten rehellisen analyyttisiä. 

Tomi osti aikoinaan pelkän kannen perusteella Physicist-levyn, ja ilmoitti, että nyt on kovaa menoo. Ja niinhän se oli. Ja edelleen on, teki Devin sitten mitä tahansa. Myönnetään; Devin on tehnyt urallaan myös huonoja biisejä, ja jopa levyjä. Ehkä pienet ohivuodot ovatkin kokonaisuutta ajatellen vaan hyväksi?

Jos ensiksi puhutaan vaikka mielikuvista. Devinin biisit ovat kuin mystisiä huoneita. Jotkut huoneet ovat kauniita, jotkut hyvin yksityiskohtaisia. Jotkut todella rumia ja jotkut pehmustetun pyöreitä. Välillä näissä huoneissa voi viettää ikuisuuden vain jonkun pienen yksityiskohdan parissa. Välillä huone on taas ääretön avaruus, jota vain hymyillen katselee. Christeen on ehkä se tylsä IKEA:n olohuone. Rehellisesti puhuttuna en ole tästä biisistä ollut koskaan oikein innostunut. Mutta onhan tämä soitannollisesti ja laulullisesti hyvin taidokasta. Sävellyksen ja sovituksen osalta kuitenkin aika keskivertoa.

Mielikuvissani Devinin lyriikat ovat niitä ovia, joita huoneissa on. Joskus ne aukeaa heti, välillä tarvitaan avainta tai jopa lukkosepän taitoa. Pehmustettujen ovien avaamisessa tarvitaan jo kirves. Kerronnallisesti tämä ovi ei avautuessaan oikein säväyttänyt, joten ovi kiinni ja IKEA:n kuvasto takaisin Devinin sukulaistytön hyllylle pölyyntymään. Katsokaahan musiikkivideo, koska se kiteyttää tämän ristiriitaisuuden tästä biisistä. Arvostelusta tuli sittenkin aika pintapuolinen analyysi, joka tekee tietyllä tapaa kunniaa biisin mitäänsanomattomuudelle. 

Toomio vastaa

”Tiesinkin, että tämä on Petelle pyhää kamaa. Jollain lailla koko Ruuhet-bändille. Peten analyysi pisti itsenikin miettimään onko Christeenin paikka sittenkään TOP100-listalla. Pitkän pohdinnan jälkeen suodatan sen Peten huone-teorian läpi. Omassa kodissani on perinteinen IKEA-olohuone. Ei mitään ”Wau-Voi helvetti-Ei ole totta”-kamaa, mutta siisti, käytännöllinen ja välttämätön. Paikka, jossa on mukava viettää aikaa, rauhoittua. Näin myös Christeen pitää paikkansa TOP100-listalla. Kiva paikka oleskella, ilman aivojen ylimääräistä rasittamista.” 

95.            Children Of Bodom - Deadnight Warrior

                                  Something Wild – 1997 - Suomi

©loudwire.com

NIMI	Toomio	Petri
SOITTO/LAULU	2	2
SÄVELLYS/SOVITUS	2	2
LYRIIKAT	0	0
TUNNELMA/MEININKI	2	2
LEGENDAARISUUS	2	2
YHT	8	8

Tutustumisalbumi: Children Of Bodom - Hatebreeder

Toomio

Lukion luokkakaverini Janne antoi minulle Something Wild-levyn lainaan vähän ennen kirjoituksia. Välitön kopiointi kasetille. Sitten se soikin äidin kermanvärisen Corsan soittimessa koko kirjoitusten ajan. Sain siitä muka voimia. Tämän nopeampaa musiikkia ei ollut olemassa. Alexi Laiho oli maailman paras kitaristi. (Lähempänä totuutta kuin Timo Tolkki.)

Jo biisin intro uhkaa veitsellä. Kun Jaska kilauttaa pellin kupuun, makaat kuolleena lattialla. Sellaista tykitystä koko biisi, ettei happea ehdi vetämään. (Toki sille ei ole tarvettakaan, kun henki lähti jo introssa…)

Jätkät oli nuoria, alta parikymppisiä. Soitto oli taidokasta, mutta biiseissä oli melodiat. Sävellyksenä tässä on jotain kunnianhimoista. Sellaista nuoren bändin hulluutta, johon on mahdollisuus silloin, kun ei vielä ole kehittänyt itselleen minkäänlaisia rajoja ja dogmia. Ei tarvitse itseltään kysyä voiko näin tehdä tai voiko tämän kertsin jälkeen tulla tällainen kohta. Pistää vaan niin kuin tuntuu.

Sanat on perustelttamurhaheviä, mutta asenne, jolla vähän nössönkin oloinen Laiho ne ilmoille paiskii, on kaukana tavallisesta

Petri Huhtala (Klikkaa nimeä!)

JAUJAU! Nyt mennään aika legendaariselle aikakaudelle, jolloin Stratovarius (Episode & Visions) kuului jokapäiväiseen annokseen. Muistaakseni makoilin pienessä krapulassa kaverin sängyllä ja yhtäkkiä tämä biisi alkoi soimaan. Välitön reaktio oli, että: ”Ei helvetti, mitä tämä on!?!”.  Tämän jälkeen bändin uraa on tullut seurattua aika tiiviisti. Vaikka en enää kuuntelekaan bändiä kovin aktiivisesti, on levyjä tullut hommattua ihan kannatuksen vuoksi.

Tähän bändiin liittyy paljon muistoja matkan varrelta. Ehkä paras muisto on ajalta, jolloin olin Alavuden nuokkarilla eturivistössä ja keikan jälkeen yhteiskuvassa Alexin kanssa. Oliskohan vuosi ollut -99? Edelleen kansainvälisesti hemmetin kova bändi, jolta voi odottaa vaan varmoja live-vetoja. Mutta onko bändi uudistunut vuosien saatossa? Ei ehkä tarpeeksi. Latvalan tullessa mukaan bändiin odotin jotain mullistavaa. Edelleen odotan jotain mullistavaa.

Biisin introsta on aina tullut mulle mieleen seuraava lause: ”I´m your boyfriend now Nancy”, ja kielen lipaisu! Vaikka se ei ole edes siitä leffasta. Biisin aloitus on edelleen yksi kovimmista mitä tiedän. Biisi on täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia ja kokonaisuuksia. Alun basaripyöritys vie biisiä hyvin eteenpäin, kunnes se helmi tulee pellin kupu-iskulla! Loistavaa! Siitä se sitten lähtee hyvin pyörimään, kunnes suvannon synat pysäyttää hyvän rallin ihmetyksen huutoon: ”EI…LISÄÄ!!!”. Sieltähän sitä sitten pikkuhiljaa alkaa tulemaan, ja kohdassa 2.21 alkaa taas mylly pyörimään.

Sovituksellisesti biisi oli aikaansa edellä, ja vieläkin se jaksaa ihmetyttää. Sävellyksen puolesta biisissä tapahtuu paljon. Näin kuuluukin, mutta mikään yksittäinen elementti ei kuitenkaan lyö liikaa lävitse. Nuoria ja taidokkaita soittajia, silti hyvässä balanssissa. Alexin laulu ei ehkä ole kansainvälistä tasoa, mutta sen voi aina kompensoida muilla taidoilla, vai mitä Petrucci? Kyllähän biisissä sanoitukset pitää olla, tosin tällä albumilla on vain yhdessä biisissä mietityt sanat, ja se ei ole tämä biisi. Kelpo erikoiskoe edelleen!

Toomio vastaa

”Petri, vuosi oli juurikin tuo 1999. Olin itsekin keikan katsomassa. Odottelin kanssasi hetken Alexia ja nimmaria, mutta seuraavana aamuna piti lähteä takaisin armeijaan. Niinhän se Allu oli sitten lähdettyäni tullut. Se harmitti jälkeenpäin. Levyssä on sellainen nuoruuden vimma, että. Vimmaa muuten lisäsi varmasti se, että Alexi halusi laulaa biisit vihaisena. Jätkät ihan kuulemma tappeli ennen soittoa. Jopa niin, että silloinen 2-kitaristi Kuoppala, joutui käymään sairaalassakin näitä aggrennostatuksia paikkailemassa.”

Ja käykäähän äänestämässä näistä kolmesta parasta biisiä!